Miksi musta tuntui siltä, että koko pääsiäinen kesti kesäloman verran? Se vain jatkui ja jatkui. Ei siis ollut yhtään hullumpi ajatus jäädä tänne etelään sen Lapin sijasta.

Poikaystäväni tutustutti minut Heinolaan vuonna 2016. Alkuun olin ehkä vähän skeptinen koko paikasta ja varsinkin siitä, että siellä on kylpylä, jossa mä kuulemma viihtyisin. No, se olikin sitten rakkautta ensisilmäyksellä ja Kumpeli Spa veikin mun sydämeni jo pari vuotta sitten. Perjantaina oli vuorostaan mun vuoro tutustuttaa hyvä ystäväni Heinolan saloihin ja se ei käynytkään ihan käden käänteessä. Kymmenien WhatsApp-viestien jälkeen oltiin kuitenkin ystäväni kanssa onnellisesti ajamassa kohti Kumpelia ja yhden yön irtiottoa Stadin sykkeestä.

Kumpelin nettisivut eivät valitettavasti anna oikeanlaista kuvaa itse paikasta, ja se on sääli, sillä itse paikka on viihtyisä. Tämän takia ystävänikään ei ollut hyppimässä tasajalkaa valkoiseen kiitäjääni, sillä kuvat hieman säikäyttivät. Huoneet ovat vanhoja, mutta erittäin siistejä. Kylpylä on vasta remontoitu ja saunoja siellä on niin paljon, että ihan kiire tulee, jos ne kaikki aikoo illan aikana koluta läpi. Kylpylä sijaitsee rauhallisella paikalla ja sieltä pääseekin suoraan hyppäämään vaikka avantoon, jos haluaa pistää ihan kunnolla ranttaliksi. Me hullaannuttiin tuolla ihan kunnolla, ja löysinkin itseni neljä kertaa avannosta. Relax-huoneessa lämpötuolit, luontomaisema ja tunnelmallinen musiikki vievät sut ihan transsiin, jos maltat pitää puhelimen poissa ja lisätä sen Instagram-kuvan vaikka vasta siellä huoneessa(mä en malttanut). Tämä paikka ei ole niinkään lapsiperheille, vaan enemmänkin aikuisille ihmisille, jotka haluavat rauhallisen irtioton arjesta. Tämä on Järvisydämen kanssa mun lempparikylpylöitä täällä Suomessa.

Kuten kuvasta näkyy, ”dieetti”-sanaa ei tunnettu pääsiäisen aikana. Tosin yhtäkään suklaaamunaa en syönyt, joten annettakoon tuo Ketun ja Kanan aurajuustokana anteeksi.

Perjantai ja lauantai siis nautittiin Kumpelin rauhasta, kunnes olikin aika suunnata takaisin Stadiin. Oltiin ehkä liiankin levänneitä, sillä illalla riitti energiaa vaikka muille jakaa. Käytiin ystävämme tupareissa ja sieltä ilta jatkuikin karaokebaarin kautta Mäkkärin autokaistalle ja sieltä kotiin. Sunnuntaina teki mieli taas saunoa, ja varattiinkin Clarionista huone seuraavaksi yöksi. Se oli puolen tunnin äkkilähtö, mutta täydellinen sellainen.

Eilen kotiin päästyäni siivosin koko kämpän ja katsoin vahingossa koko kauden Au paireja. Kyllä, kaikki yhdeksän jaksoa ja nyt podenkin pientä morkkista siitä, että ahmin kaikki kerralla, enkä säästänyt mitään pahan päivän varalle.

Kyllä se pääsiäinen näköjään toimii ilman tuntureita ja after-skiitäkin, kun käyttää vähän mielikuvitusta. Tosin en ole varma, kuinka paljon mielikuvitusta tuo lauantain karaokebaarin valinta vaatii, Mäkkäristä puhumattakaan.

Parasta tiistaita.

ps. Kumpeli Spa ei ollut maksettu mainos, vaan täysin sydämellä suositeltu paikka teille.

xo Sar

Pääsiäinen Stadissa. Mulle se tarkoittaa samaa kuin Gaijinista ei saisi enää Pork Buneja, Tempparit tulisivat vain kerran viikossa, ketsuppi loppuisi lähikaupastani tai Woltista ei saisi enää kotiinkuljetusta. Yksi tärkeä rutiinini tältä vuodelta näyttää saavan nyt suuren muutoksen ja sen sisäistämiseen menee pieni hetki, kuten huomaatte. 😀 Mitä täällä Stadissa oikein kuuluu tehdä? Mä en rehellisesti edes muista, milloin olisin viettänyt pääsiäisen jossain muualla kuin Lapissa.

Silloin aikanaan, kun muutin Lapista Helsinkiin, jouduin jättämään perheeni sinne ja sen aikaiset ystävät. Rakastan Helsinkiä, mutta aika usein haaveilen siitä, että rakas Fiestani vetäisi tuon matkan vaikka edes neljässä tunnissa. ”Kotikotiin” on enää turha lähteä pariksi päiväksi, sillä koko aika kuluu matkoihin. Toki ihan niin metsässä se ei ole, että lentokoneet eivät sinne lentäisi, mutta jos sen lennon yrittää saada halvemmalla kuin lennot Bangkokiin, pitäisi matka varata ainakin neljä ja puoli kuukautta aikaisemmin. Tällaisena extempore-ihmisenä se on aika vaikea ellei jopa täysin mahdoton yhtälö itselleni.

Takki & kengät: NA-KD

Housut: Topshop

Huivi: H&M

Oon myöskin aika huono olemaan paikallani, jos kaikki ihmiset ovat jossain muualla, missä silloin ”kuuluu” olla. Tästä hyvä esimerkki on meidän parin vuoden takainen joulu Balilla, kun iski ihan kauhea ikävä kotiin, vaikka olin eniten haaveilemassani matkakohteessa Balilla. Siis kyllä. Mulla oli niistä Balin täydellisen hienoista maisemista ikävä kahdenkymmenen asteen pakkaseen ja siihen kinkkupöytään, missä jouluna kuuluu mun mielestä olla. Välillä ehkä voisin ravistaa itseäni ja tehdä muutoksia niihin lapsuudenaikaisiin juttuihin. Varmaan näin 26-vuotiaana niitä olisi hyvä alkaa jo vähän muokata.

Tällaisena reissuliisana on varmasti myös ihan hyvä idea hengähtää välillä kotona. Tänne ei itsestään ilmesty kevätsiivousta, eikä hiljainen Töölönlahtikaan kuulostaa yhtään hullummalta idealta tai ajatus siitä, että ruokakaupat ovat kiinni, joten voi vetää hyvällä omatunnolla sitä hyvää kotiinkuljetuksella.

Jos löydän itseni huomenna lentokoneesta menossa määränpäähän X, niin saan syyttää siitä hyvää ystävääni, jolle on välillä vaikea sanoa ei. 😉

Ihanaa ja ennen kaikkea rauhallista pääsiäistä teille kaikille.

Kuvat: Laura Karppanen

xo Sar

 

”25-vuotiaana olen naimisissa, mulla on lapsia ja asun omakotitalossa jossain päin Espoota. Isot ikkunat avaavat hienon näkymän luontoon ja piha näyttää aina siltä, että työllistäisin kokopäiväisesti puolet kaupungin puutarhureista. Farmari kiiltää pihassa, pulla tuoksuu keittiössä ja jos kodissa johonkin kompastelee niin korkeintaan söpöön chihuahuaan nimeltään Justin (Timberlaken, ei Bieberin mukaan).”

Tältä näytti Saran haaveet vielä 15-vuotiaana, kun ajattelin aikuisuutta ja sitä, mitä elämältäni haluan. Kun 26-vuotiaana palaan takaisin teinisaran haaveisiin, huomaan, että kirjaimellisesti mikään näistä toiveista ei ole toteutunut. Ja erittäin hyvä niin.

On hullua ajatella, miten elämä vie eteenpäin ja millaisia haaveita 15-vuotiaan päässä pyörii. Vielä hullumpaa on se, että yläkoulun jälkeen pitäisi jollain tasolla tietää, mitä haluaa tehdä ”isona”.  Sehän on täysin mahdotonta – tai ainakin oli mulle. Olin salaa kateellinen niille, jotka tiesivät täsmälleen, mitä heidän elämässään tulee tapahtumaan minäkin vuotena tai milloin sieltä lääkiksestä valmistutaan. Kateellinen niille, joiden kesätyöt olivat tietysti jo helmikuun puolessa välissä plakkarissa, Wilmassa ei näkynyt yhtäkään poissaoloa ja lukion lisäksi käytiin kolme kertaa viikossa salilla, pelattiin fudista, väännettiin kassavuoroja muutaman kerran viikossa ja järjestettiin siinä samalla vielä penkkareita.

Jos yläkoulun päättyessä käy vastaanottamassa parhaan keskiarvostipendin 9,4 keskiarvolla ja lukion päättötodistuksessa komeilee 7,9, moni saattaisi miettiä, että mitä ihmettä tässä kolmen vuoden aikana oikein tapahtui. Mä en miettinyt, en stressannut, en pelännyt tai ollut edes pettynyt. Kaikki oli auki elämässäni ja sellainen vapaus viehätti. Kaikki ”pakolliset” asiat olivat ohi ja nyt sain itse tehdä mitä huvittaa.

Se mitä halusin, tai ainakin luulin haluavani, oli opettaa. Hain luokanopettajaksi enkä saanut opiskelupaikkaa. En taaskaan ollut pettynyt – tiedossahan olisi välivuosi. Saisin tehdä työtä ja ansaita omaa rahaa. Jee! Sitten poljin vastatuulessa auraamattomalla tiellä kahdenkymmenen asteen pakkasessa kello 06.11 kohti Lidlin aamuvuoroa, se oli vähemmän jee. Aloin miettiä, mitä oikeasti haluaisin. Halusin jotain täysin uutta, hullua ja ennen kaikkea haasteita itselleni. Halusin aamulla herätä niin, että mikään ei olisi pakollista, vaan kaikkea tekisin omasta halustani ja etenkin mielenkiinnosta, enkä vaan sen takia, että tässä ei nyt muuta ole.

Viimeiset viisi vuotta musta on tuntunut siltä, että teen juurikin niitä asioita, mitä mä haluan. 15-vuotiaan Saran haaveet eivät ole toteutuneet, enkä usko, että ne tulevat toteutumaan pitkään aikaan, sillä tällä hetkellä elämä on niin kivaa.

Tänäkin kesänä teitä nuoria valmistuu hurja määrä ja haluankin sanoa sen, että älkää ahdistuko, jos ette vielä tiedä mitä elämältänne haluatte. Tienatkaa rahaa, vetäkää reppu selkään ja lähtekää vaikka maailmalle. Välivuosi ei ole epävarmojen laiskiaisten vuosi. Se on tärkeä vuosi suhun itseesi ja tulevaisuuteesi. Se on viimeinen kerta, kun on ylipäätään sosiaalisesti hyväksyttävää ja taloudellisesti mahdollista pitää välivuosi. Töitä ehdit tehdä koko elämäsi!

Ja mikä tärkeintä, ei vielä 30-vuotiaanakaan tarvi tietää, mitä elämältään haluaa. Mun mielestä tällä pallolla on niin paljon mahdollisuuksia, että jokainen löytää sieltä paikkansa jossain kohtaa. Joku löytää sen heti 18-vuotiaana, jollain kestää siihen vuosikymmeniä. Andrea Bocelli opiskeli lakia vielä kun oli 33 ja Martha Stewart julkaisi ensimmäisen reseptikirjansa 41-vuotiaana. Kenenkään ei pitäisi määritellä, mikä on se oikea vuosi siihen, milloin pitää tietää, mikä olet ”isona”.

Oon 26-vuotias, mulla ei oo lapsia, ei omakotitaloa, ei farmaria eikä edes sitä vohvelikonetta. Enkä mä kyllä edes tiedä, missä oon parin vuoden kuluttua. Sen sijaan mulla on paras duuni, kivoja ystäviä ja hauska mies sekä vapaus ja into tulevaisuutta kohtaan.

Sun elämän ajatuskartan teet sinä itse. Tee siitä hyvä. Anna sille myös mahdollisuus vaihtua kuukausittain, sillä koskaan ei voi olla täysin varma, mitä tältä kaikelta haluaa. Ehkä tuo lauantain tyttöjen ilta vielä tuntuu vähän näin maanantainakin, kun on kauhea tarve mussuttaa motivaatiosta. 😉

Motivoivaa maananataita siis toverit.

Kuvat: Laura Karppanen

xo Sar