Olen viime aikoina saanut normaalia enemmän kyselyitä siitä, mitä minä oikein teen työkseni. Aitoa ihmetystä on myös herättänyt se, miten voin tienata jokaisella Instagram-kuvallani.

Ei, en tienaa jokaisella selfiellä, sisustuskuvalla, matkakuvalla tai edes sillä ruokakuvalla. Yhteistyöpostaukset ovat selkeästi merkittyjä ja niiden takaa usein löytyykin monia tunteja työntekoa. Palavereita yritysten kanssa, kuvaamista, editointia, suunnittelua, kirjoittamista, tuotekokeiluja sekä postauksen jälkeen vielä raportointia ja laskutusta.

Työnkuvaani siis tällä hetkellä kuuluu mm. tämän blogin kirjoittaminen, josta saan kuukausipalkkaa lukijamääräni mukaan. Tämän lisäksi teen blogissani yhteistöitä, joista saan erillisen palkkion blogini kuukausipalkan päälle. Tämän lisäksi teen yhteistöitä myös Instagramissani, jolloin yhteystyöhinta määräytyy sen mukaan, montako postausta se sisältää, kuuluuko siihen esimerkiksi Instagram-stooreja ja onko se mahdollisesti pidempi yhteistyö, joka saattaa sulkea silloin myös muita kilpailevia yrityksiä pois. Instagram on siis työtäni, joten haluan näyttää siellä edustavalta ja hyvältä. Eihän esimerkiksi palavereihinkaan perinteisesti mennä niissä kotiverkkareissa ja tukka pystyssä. Tämän lisäksi teen pr-keikkoja erilaisissa tapahtumissa ja messuilla, kuvauksia ja myös tv-töitä jonkin verran. Meikkikeikkoja teen satunnaisesti ja microblading-koulutuksen käyneenä haaveilen myös siitä, että pääsisin mahdollisesti pian toteuttamaan myös sitä.

Eli kiitos kysymästä, kyllä minä olen se henkilö, joka kustantaa omat ulkomaanmatkansa ja muutenkin oman elämänsä – tietysti. En ole koskaan elänyt kenenkään siivellä, enkä ole koskaan antanut kenenkään maksaa ulkomaanmatkojani (ellei se ole ollut töiden parissa tehtävä kuvausmatka). Minulle on aina ollut tärkeää tienata itse omat rahani.

Aikoinaan olen tehnyt tarjoilijan hommia kuuden euron tuntipalkalla, siivonnut kouluja ja tehnyt puutarhatöitä. Olen myös parikin kertaa ollut kesällä leipomossa töissä, jossa käteen sain kahden viikon kovan työnteon jälkeen kaksisataa euroa. Sittemmin löysin kassatyön, jossa viikonloppu- ja iltalisät hymyilyttivät niin paljon, että viihdyin siinä työssä useamman vuoden. En ole koskaan vierastanut työntekoa, vaan ollut enemmänkin iloinen siitä, että olen saanut työpaikan ja mahdollisuuden tehdä töitä. Kaikille niitä ei edes ole tarjolla.

Toden totta, ei minulla käynyt pienessä mielessänikään silloin lukioikäisenä siellä opon penkillä istuskellessani, kun puntaroin vaihtoehtoja siitä, mitä haluaisin isompana tehdä, että tällainen työ voisi joskus olla mahdollista. Voin myöntää, ettei matka ole ollut helppo, eikä se ole tullut ”tuosta noin vaan”. Tämän työn eteen on tehty paljon töitä, jotta tämä voisi ylipäätään edes olla mahdollista. Antaahan tämä omanlaista vapautta, mutta ihan oikeaa työtä tämä on, vaikka en kahdeksasta neljään siellä toimistolla istukaan. Olen yrittäjä siinä missä kuka tahansa muukin yrittäjä.

Tämä on uudenlaista työtä ja siksi tätä on ihmisten ehkä välillä vaikea ymmärtääkin. Jos kasvatan joskus itse lapsia, niin ehkä hekin tekevät joskus sellaista työtä, mitä tänä päivänä ei edes vielä tiedetä.

Maailma muuttuu ja ammatit muuttuvat sen mukana, joten päivitetään mekin niitä vanhanaikaisia käsityksiä.❤️

xo Sar

Valehtelisin, jos väittäisin, että viime päivät olisivat olleet minulle helppoja.

Sain haastattelun jälkeen useita viestejä, miten voin ja miten minä itse koin kyseisen haastattelutilanteen. Halusin jakaa omat fiilikset yhteisesti teille kaikille, sillä miksi niiden olisi pitänyt olla jokin salaisuus? Kirjoitanhan mä täällä blogissa välillä siitäkin, kun ei ole edes mitään sanottavaa tai että tämä kesä oli ehkä kamalin ikinä. Tämä on minulle paikka, missä pääsen avaamaan omat ajatukseni ja fiilikseni, suorasti. Siksi minä tätä teen.

Jokainen kommentti koskien aikaisempaa blogipostaustani ei ole vielä julkisena, mutta käyn niitä vähitellen läpi. Haluan kiittää teitä kaikkia lukemattomista viesteistä. Niitä on tullut satoja. Kiitos.

Minulla ei ole sen enempää sanottavaa enää kyseiseen asiaan, enkä ole sitä oman blogipostaukseni jälkeen kommentoinutkaan enää missään lukuisista median yhteydenotoista huolimatta. Minulla elämä jatkuu.

Viikonloppuna sain surullisia uutisia koskien lähisukulaisiani, joten ajatukset ovat pyörineet heidän jaksamisessaan. Se pysäytti minut taas ajattelemaan ja pohtimaan, mikä tässä elämässä onkaan tärkeintä. Elämä osaa olla välillä tosi haurasta. Pitäkää läheisistä ihmisistä kiinni. Jos välimatkaa on liikaa, tarttukaa siihen puhelimeen ja kysykää kuulumiset. Joskus niiden kuulumisten kysyminen voi olla liian myöhäistä.❤️

xo Sar

Maanantaiaamuna Maria Veitola pyysi minua vieraakseen EVS:ään. Maria teki heti selväksi, että parisuhteesta emme puhuisi sanallakaan, vaan häntä kiinnosti yksinomaan minun urani. Millaista työtä some on? Mitä kaikkea sen taakse kätkeytyy? Mitä se vaatii ja mitä se antaa? Kerrankin joku halusi antaa minulle alustan puhua siitä, mistä minulla on paljon sanottavaa – suostuin.

Puhuimme puhelimessa pitkän tovin tulevasta lähetyksestä ja kaikki kuulosti kivalta. Tuntui mukavalta päästä vihdoin avaamaan koko tätä some-maailmaa myös oman blogin ulkopuolella, uskottavana ammattina. Odotin haastattelua todella paljon.

Ennen lähetystä kävimme lisää läpi asioita, mistä tulisimme sen nopean kahdeksan minuutin aikana puhumaan. Minulle kerrottiin kysymyksiä ja aiheita, fiilikseni oli odottava ja innostunut.

Sitten alkoi itse haastattelu.

En osaa oikein kuvailla edes sitä tunnetta, mitä kävin heti ensimmäisten minuuttien aikana läpi. Oloni oli kai sanalla sanoen hämmentynyt. En halua mennä sen enempää yksityiskohtiin, mutta sanotaan näin, että millään, mitä olimme bossladyn kanssa sopineet, ei enää ollut mitään merkitystä. Kysymykset, jotka olimme käyneet etukäteen läpi, väistivät provosoivempien tieltä.

Ymmärrän, että jos haastateltava ei annakaan itsestään mitään, on haastattelijan pakko alkaa kaivaa uutisaiheita vaikka väkisin. Mutta tällä kertaa olimme käyneet läpi aiheet, mistä puhuisimme ja olin valmis kertomaan niistä todella kattavasti. Se ei tuntunut riittävän.

Viesteissä, puheluissa ja takahuoneen läpikäynneissä Marian sävy oli todella kunnioittava. Hän vaikutti vilpittömästi siltä, että haluaa tietää, mitä se vaatii, kun henkilöllä on toistasataa tuhatta seuraajaa ja jokainen päivitys vaikuttaa siihen, mitä seuraajat ajattelevat päivittäjästä.

Välittömästi, kun suora lähetys alkoi, Marian suhtautuminen muuttui. Sovitut kysymykset jäivät ja tilalle tuli lähinnä kaula-aukkooni ja laukkuihini liittyviä kysymyksiä.

Varmasti parempi esiintyjä olisi hoitanut yllättävän tilanteen hienommin. En häpeä myöntää, että oma keskittymiseni meni siihen, että pelkäsin, mitä seuraavaksi oikein tulee. Takahuoneessa käydyssä keskustelussa ei ollut mitään vihjettä tulevasta. Luulin, ilmeisen naiivisti, että keskusteltaisiin vakavasti molemmat toista kunnioittaen. Hämmennyin ja jäädyin. Ehkä myös vähän ihmettelin, mitä mä ylipäätään tein siellä edes sitten vieraana.

Tuntui siltä, että mulle asetettiin jokin ansa. Ennen lähetystä fiilis oli lämmin ja sydämellinen, mutta kun suora alkoi, tilanne oli kaikkea muuta. Olin melko järkyttynyt, että kirjaimellisesti yksikään kysymys ei liittynyt siihen, mistä alunperin puhuttiin.

Ps. Kiitoksia teille kaikille lukuisista viesteistä.❤️

xo Sar