”Moi, olen Sara. Hauska tutustua.” 22 helmikuun, 2018

Kuka on Sara?

Hän on 26-vuotias murteen kadottanut Lapin tyttö, joka on asunut Kalliossa jo muutaman vuoden tekemättä sitä kuuluisaa ”Kallion baarikierrosta”. Sara on siellä, missä on viherkasveja, juustoburgereita, antiikkisia kupposia, Philadelphia-makeja tai liian hyvää Rieslingiä. Välillä hän voi löytää itsensä Töölönlahdelta viisi vuotta vanhan ”Töölönlahtireivausmusaa” -soittolistansa kanssa tai vaihoehtoisesti Idealfitiltä fuskaamassa usein vaihtuvan saliohjelmansa kanssa, sillä hän kuvittelee sen tuovan lisää treenimotivaatiota. Hän myös välillä kuvittelee, että sokerilakko on helppo aloittaa ja ilman navigaattoria pystyy ajamaan Espooseen. Jos hän saisi päättää jotain, ei juustoburgereissa olisi yhtään kaloria eikä Philadelphia-makit olisi niin kalliita. Hänen sisustuksensa vaihtuu yhtä usein kuin lounasravintoloiden päivämenu, eli miltei joka päivä. Välillä hän kiihtyy nollasta sataan ja valittaa poikaystävälleen, miksi tämä ei nauranut siinä vitsissä mukana tai lohduttanut häntä viisi minuuttia sen onnellisuuskuplan jälkeen, kun tajusikin elämän olevan ihan perseestä.

Mitä hän tekee?

Vaikka en sitä kuuluisaa arkirytmiä omistakaan, niin kyllä, mä teen töitä. Esimerkiksi kaikki televisiossa pyörivät ohjelmat ovat olleet töitä siinä, missä mun aikaisemmatkin äidin sanoin ”oikeat” työt kaupan kassalla ja ravintolan tarjoilijana olivat. Viimeisen parin vuoden aikana sosiaalinen media on kasvattanut markkinoitaan mainospaikkana, jolloin siitä voi saada myös itselleen työn. Kuka haluaisi enää ostaa mainostilaa lehdistä, kun voit valita siihen soveltuvan vaikuttajan, jonka seuraajat mahdollisesti kokonaan ovat kyiseisen firman tärkeää kuluttajakuntaa? Eli kyllä, sosiaalinen media on myös itselleni työtä. Ja ei, en saa jokaisesta duckface-selfiestä rahaa, vaan erilaisten firmojen kanssa käydään tarkasti läpi, mitä he tulevalta postaukseltaan haluavat. Se on suunnittelua, palavereja ja mietintää, mikä toimii ja mikä ei. Yhden kuvan taakse voi kätkeytyä monia tunteja työntekoa, vaikka se onkin vain yksi kuva siellä feedissä.

Välillä esittelen liukuovia sisustusmessuilla, tarjoilen skumppaa, kun tulet pikkujouluihisi tai esittelen tuotteita yritysten nettisivuilla. Kalenterini myös täyttyy ajoittain meikkiasiakkaista, joita saan piristää heidän polttaripäivänään tai muina tärkeinä elämän hetkinä. Ja nyt pääsen vielä toteuttamaan itselleni yhtä toistakin tärkeää intohimoa, kirjoittamista. Sain blogista työn ja se on ollut itselleni jonkinlainen hullu unelma pidemmän aikaa. On siistiä sanoa, että mä todella rakastan työtäni.

Mitä kaiken takana on?

Nykyisin puhutaan paljon siitä, että missikisoista ei ole enää mihinkään. Sieltä tulee tusinatyttöjä vuodesta toiseen erilaisiin tosi-tv -formaatteihin ja iltapäivälehtien kansikuvauksiin. Mä voin rehellisesti sanoa, että niistä on ollut pelkästään hyötyä mulle itselleni. Tällä hetkellä esimerkiksi sosiaalinen media on iso osa työtäni ja ei siitä sellaista olisi tullut, ellen olisi saanut näkyvyyttä ja sitä kautta teitä ihania seuraajia. En ole niinkään kovin tietoisesti rakentanut tästä kaikesta uraa, vaan vuosien varrella olen saanut vastaanottaa siistejä työtarjouksia ja kokenut niiden kautta hienoja juttuja, joten voisin tässä kohtaa hieman ujosti kutsua kulkemaani polkua uraksi. Hyppäsin 19-vuotiaana kaupan kassalta yrittäjän arkeen kiinni ja luovuin siitä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Rakensin uuden elämän 800kilometrin päähän kavereistani ja perheestäni. Rohkeus kannatti, sillä nyt voin sanoa saavuttaneeni jotain; omia unelmia. Misseys loi mulle tärkeän pohjan tähän kaikkeen, mitä mä tällä hetkellä teen.

Mitä se on vaatinut?

Tämä polku jos jokin on täysin suora pääsylippu arvostelijoiden maalitauluun ja mä olen saanut siitä myös osani. Olen lukenut itsestäni kaikki mahdolliset negatiiviset adjektiivit, ala-arvoiset kutsumanimet ja kokenut jopa huorittelun. Lisääntynyt negatiivisuus mua kohtaan on tuntunut ottavan vallan vielä entisestään – kaikki mitä mä teen, on joko huonoa tai väärin. Se tuntuu aika hullulta ja vielä hullummalta tuntuu se, ettei se edes tunnu enää pahalta. Tämän blogin myötä haluan antaa teille mahdollisuuden tutustua siihen Saraan, joka mä oikeasti olen.

Tervetuloa siis blogiin, jota ylläpitää se Sara, jonka vain harva tuntee.

Kuvat: Janina Pitkänen

Kuvauspaikka: Radisson Blu Seaside

xo Sar

Hei blogi 13 marraskuun, 2017

Musta on jo pitkään tuntunut siltä, etten oikein tiedä, mitä mä haluan täällä jakaa. Se on surullinen ja hassu tunne, sillä oon aina ollut sellainen tyyppi, että mieluummin höpöttelen ihan kunnolla kaikesta kuin olisin hiljaa. Sitä paitsi rakastan kirjoittamista.

Mulle itselleni sellaiset ihmiset ovat inspiroivimpia blogimaailmassa, jotka avaavat elämänsä täysin. Toki on paljon asioita, mitä on hyvä pitää vaan itsellään, mutta tiedätte varmasti, mitä tarkoitan. Blogi ei saa mielestäni olla pelkästään Photoshopissa hiottuja kuvia, vaan mä itse kaipaan sellaista aitoa kirjoittelua omista fiiliksistä elämään juuri sillä hetkellä – olit sä sitten herännyt darrassa pilkun jälkeiseen pizzaan sotkeentuneena tai shamppislasi kädessä Santorinin hotellin parvekkeelta, koska miksi ei, sulla on selvästi varaa olla siellä. Pääasia, että kirjoitat siitä hetkestä, mitä sulle oikeesti kuuluu.

Kuva: Liisa Valonen

En tiedä, mistä tää mun ”varovaisuus” yhtäkkiä kumpuaa. Ehkä tässä on lyhyen aikavälin sisään saanut lukea juttuja jos toisenlaisia. Toki on haastatteluja, mitä mä myös itse olen antanut, mutta myös paljon sellaista, mitä nostetaan suoraan sosiaalisesta mediasta tai nämä juorulehtien omat tarinat, jotka ovatkin sitten ihan omassa luokassaan. Kun mä sanon blogissani, että mulla on huono olla, se nostetaan viihdeosastolle, jossa kommenttikenttä täyttyy ”Miksi tuokin tunkee itsensä kerta toisensa jälkeen julkisuuteen?” -kysymyksillä. Kun mä sanon, että mulla menee kivasti, löydän Instagramista kommentin, että mä vaan esitän, sillä näytän ihan itkeneeltä. Tai sitten näitä puidaan vaan yhteisesti Jodelissa.

Kyllä, mä luen välillä itsekin Jodelia. En edes muista, kuinka monta kertaa oon kiroillen poistanut sen sovelluksen ja seuraavana päivänä kaikessa hiljaisuudessa painellut takaisin itseni App Storeen ja ladannut sen uudelleen vielä ”viimeisen” kerran. Kertaakaan en tosin ole sieltä vielä poistunut hyvillä mielin, mutta onhan se nyt jollain sairaalla tavalla aivan liian koukuttava sovellus. Toki toivon, että kaikkea kirjoittelua ei otettaisi siellä tosissaan. Pitää muistaa, että välillä jotkut ihmiset voivat tehdä siellä valheellisia viestiketjun avauksia vain sen takia, että niitä ihmeteltäisiin ja niitä kommentoitaisiin mahdollisimman paljon. Usein myös ihmettelen, mistä sellainen valtava viha kumpuaa monia julkisuudenhenkilöitä kohtaan. Kaikesta halutaan aina löytää jotain pahaa, mutta ehkä se ei olisi enää Jodel, jos se olisi paikkana positiivisempi. 😀 Ainakin tuo sovellus tekee toimittajien työstä helpompaa, jos siitä muuta hyötyä ei ole. Nykyajan ihmeellinen maailma.

Joka tapauksessa, mulle kuuluu tällä hetkellä hyvää. Haluaisin päästä tästä erikoisesta tunteesta eroon ja jatkossakin höpötellä niin, miten musta itsestäni tuntuu. Löydätte mut tästä edespäin useammin täältä. Jos teillä on jotain postaustoiveita, niin olisin ehdottoman valmis vastaanottamaan ideoitanne, jos/kun ne ovat sellaisia, mitkä ovat toteutettavissa. Tykkään niistä juustoburgereista vähän liikaa, niin älkää toivoko mitään ruokapostauksia – niille mulla ei oo mitään annettavaa. Ehkä lahjakortteja Hesburgeriin.

Kuullaan pian.

xo Sara