-Oon käsittämättömän huono muistamaan ulkomaalaisten biisien, artistien ja näyttelijöiden nimiä. Tuntuu, että mun aivoissa on tässä kohtaa joku lukitus, joka estää mua muistamasta noista mitään. Leffojen nimet aiheuttavat myös päänvaivaa, ja muutamia kertoja olen katsonut saman leffan useampaan kertaan, sillä puolivälissä vasta tajuan, että mähän olen katsonut tämän, kun itse nimi ei kerro mulle mitään. 

-Syntymäpäivät on ehkä parasta, mitä tiedän. Rakastan järjestää niitä ja mun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka jättävät synttärit kokonaan viettämättä. Mulle on kerran järjestetty yllärisynttärit, enkä vieläkään tajua, miten siinä onnistuttiin, kun suunnittelin itselleni juhlia jo hyvissä ajoin ja ne oltiinkin osattu kääntää yllätykseksi mulle itselleni. 

-En voi sietää sipulia enkä tuoretomaattia. Ja kyllä, näitähän onkin sitten melkein joka toisessa ruoassa.

-Viikkoni ei ole mitään, ellei siihen kuulu ainakin yksi sushiannos. Jos pitäisi valita joku ruoka koko loppuelämäksi, niin sushit ja juustoburgerit kävisivät kovan taiston.

-Omistan todella paljon kenkiä. Ostaessani niitä tiedostan jo valmiiksi, etten välttämättä tule käyttämään näitä koskaan, mutta ne on silti pakko saada. Kun haluan jotain uutta asukokokonaisuuteeni, kävelen vaatekaapilleni ja ilahdutan itseäni kengillä, joiden olemassaoloa en muistanut.

-Oon taskuparkkeerauksen maailmanmestari – ainakin omasta mielestäni. Punavuoressa asuessani mun oli pakko opetella tämä ahdistava ja pelottava asia, jota pohjoisessa ei oikein tarvittu. Nykyään välillä jopa etsin mahdollisimman pienen välin, johon pääsen pirssilläni kurvaamaan.

-Vihaan Simpsoneita. En edes tiedä syytä siihen. Aina, kun ne tulee tv:stä joltain kanavalta mun on vaihdettava kanavaa. En ole antanut edes mahdollisuutta niille katsomalla yhtään jaksoa.

-Olen huono käyttämään kalenteria. Tarkistan aina sähköposteista ja tekstiviesteistä, milloin mun pitää olla missäkin työjutussa tai ylipäätään, mitä sinä päivänä täytyy tehdä.

-Oon fiiliksen mukaan matkaaja. En yleensä ota kohteista mitään tietoa etukäteen tai googleta edes paikkoja, missä kannattaa käydä. Mun mielestä ilman suunnitelmia on paras tapa matkustaa.

-Omistan kymmenittäin nahkahameita ja -takkeja, jokaisessa eri värissä. Tietoisesti löydän itseni vaatekaupoista näiden kimpusta,  vaikka kaappini pursuaa näitä.

Huippua viikonloppua jengi!

xo Sar

Musta on jo pitkään tuntunut siltä, etten oikein tiedä, mitä mä haluan täällä jakaa. Se on surullinen ja hassu tunne, sillä oon aina ollut sellainen tyyppi, että mieluummin höpöttelen ihan kunnolla kaikesta kuin olisin hiljaa. Sitä paitsi rakastan kirjoittamista.

Mulle itselleni sellaiset ihmiset ovat inspiroivimpia blogimaailmassa, jotka avaavat elämänsä täysin. Toki on paljon asioita, mitä on hyvä pitää vaan itsellään, mutta tiedätte varmasti, mitä tarkoitan. Blogi ei saa mielestäni olla pelkästään Photoshopissa hiottuja kuvia, vaan mä itse kaipaan sellaista aitoa kirjoittelua omista fiiliksistä elämään juuri sillä hetkellä – olit sä sitten herännyt darrassa pilkun jälkeiseen pizzaan sotkeentuneena tai shamppislasi kädessä Santorinin hotellin parvekkeelta, koska miksi ei, sulla on selvästi varaa olla siellä. Pääasia, että kirjoitat siitä hetkestä, mitä sulle oikeesti kuuluu.

Kuva: Liisa Valonen

En tiedä, mistä tää mun ”varovaisuus” yhtäkkiä kumpuaa. Ehkä tässä on lyhyen aikavälin sisään saanut lukea juttuja jos toisenlaisia. Toki on haastatteluja, mitä mä myös itse olen antanut, mutta myös paljon sellaista, mitä nostetaan suoraan sosiaalisesta mediasta tai nämä juorulehtien omat tarinat, jotka ovatkin sitten ihan omassa luokassaan. Kun mä sanon blogissani, että mulla on huono olla, se nostetaan viihdeosastolle, jossa kommenttikenttä täyttyy ”Miksi tuokin tunkee itsensä kerta toisensa jälkeen julkisuuteen?” -kysymyksillä. Kun mä sanon, että mulla menee kivasti, löydän Instagramista kommentin, että mä vaan esitän, sillä näytän ihan itkeneeltä. Tai sitten näitä puidaan vaan yhteisesti Jodelissa.

Kyllä, mä luen välillä itsekin Jodelia. En edes muista, kuinka monta kertaa oon kiroillen poistanut sen sovelluksen ja seuraavana päivänä kaikessa hiljaisuudessa painellut takaisin itseni App Storeen ja ladannut sen uudelleen vielä ”viimeisen” kerran. Kertaakaan en tosin ole sieltä vielä poistunut hyvillä mielin, mutta onhan se nyt jollain sairaalla tavalla aivan liian koukuttava sovellus. Toki toivon, että kaikkea kirjoittelua ei otettaisi siellä tosissaan. Pitää muistaa, että välillä jotkut ihmiset voivat tehdä siellä valheellisia viestiketjun avauksia vain sen takia, että niitä ihmeteltäisiin ja niitä kommentoitaisiin mahdollisimman paljon. Usein myös ihmettelen, mistä sellainen valtava viha kumpuaa monia julkisuudenhenkilöitä kohtaan. Kaikesta halutaan aina löytää jotain pahaa, mutta ehkä se ei olisi enää Jodel, jos se olisi paikkana positiivisempi. 😀 Ainakin tuo sovellus tekee toimittajien työstä helpompaa, jos siitä muuta hyötyä ei ole. Nykyajan ihmeellinen maailma.

Joka tapauksessa, mulle kuuluu tällä hetkellä hyvää. Haluaisin päästä tästä erikoisesta tunteesta eroon ja jatkossakin höpötellä niin, miten musta itsestäni tuntuu. Löydätte mut tästä edespäin useammin täältä. Jos teillä on jotain postaustoiveita, niin olisin ehdottoman valmis vastaanottamaan ideoitanne, jos/kun ne ovat sellaisia, mitkä ovat toteutettavissa. Tykkään niistä juustoburgereista vähän liikaa, niin älkää toivoko mitään ruokapostauksia – niille mulla ei oo mitään annettavaa. Ehkä lahjakortteja Hesburgeriin.

Kuullaan pian.

xo Sara

Leikitäänpä sellaista ajatusleikkiä, että kuvittelet itsesi näihin tilanteisiin.

Sä teet muuttoa ja tietoisesti hoidat sen niin, ettei tuleva osoite välttämättä kantautuisi muiden korviin. Muutama päivä muuton jälkeen huomaat lehdestä, kuinka paparazzi on seurannut muuttoa alusta loppuun ja kulkenut sun auton perässä pitkin kaupunkia niin kauan, että hän varmasti löytää uuden osoitteesi. Hän julkaisee selkeät kuvat ja kertoo, mitä palveluita läheltä löytyy ja ottaa selvää kaikin keinoin, onko asunto vuokrattu vai ostettu. Hän paljastaa lehdessä kaikille, missä sä asut.

Oot ulkomailla viikon verran ja takaisin palatessa sun parisuhde on lehden mukaan isoissa vaikeuksissa. Saat tsemppiviestejä tuntemattomilta ihmisiltä, että kyllä erosta aina selviää ja kaikki menee varmasti hyvin. Oletko sä missään vaiheessa puhunut itse erosta? Et, et ole maininnut sanallakaan.

Ei mitään. Kyllä se tästä. Parempi, ettet lue niitä juttuja, mitä ympärillä tällä hetkellä kirjoitetaan.

Julkaiset omassa Facebookissasi hermostuneena kommentin, sillä kyseinen asia meni ”vähän” liian tunteisiin. Pahoittelet tilannetta jälkeen päin, mutta suthan on leimattu jo kiusaajaksi, joten mitä väliä sillä pahoittelulla kuulemma enää on. Netissä jengi saa kyllä kirjoittaa mitä haluaa ja anonyymisti. Mutta silloin, kun sä kirjoitat mielipiteen oman nimen alla, sä oot kiusaaja ja varsinkin, kun oot Miss Suomi. Vuosihan oli 2011 ja nettikommentoijien mukaan olin vaan se ”varamissi”, joka ei edes voittanut, niin miksi mä yhtäkkiä olenkin se Miss Suomi, jona ette mua alunperinkään pitäneet.

Eipä mitään. Sä mokasit, etkä olisi saanut sanoa, mitä ajattelet(ainakaan noin radikaalisti). Onneksi oot ulkomailla, ja pahin mylly laantuu ennen kuin oot edes takaisin Suomessa. Kannattaa sulkea some hetkeksi, niin ei tule enempää paha mieli.

Juhlit kavereidesi kanssa täysin asiallisesti syntymäpäiviäsi rakennuksessa, joka on vieläpä irrallisena itse kerrostalosta. Lähdet puolenyön aikaan baariin, ja ilta on oikein mukava. Sulla on vielä seuraavanakin päivänä hyvä fiilis ja sovit lounastapaamisen ystäväsi kanssa. Kävelet ulko-ovesta porttikongille, jossa on pinkki muistilappu sanoilla: ”Sieppo pois tästä talosta”. Okei. Onko tää naapuri vai joku random-ohikulkija, joka halusi vaan jättää mulle viestin? Mitä tää teksti konkreettisesti tarkoittaa? Pitääkö mun alkaa pelätä, että tää kyseinen ihminen jatkaa toimintaansa vielä pahemmalla stalkkauksella vai ottaa huumorilla, miten mä yleisesti tällaiset asiat otan? Laitan kuvan Fb:hen, koska joo, ihan hauska juttu. Juttu nostetaan mediaan ja kommentit täyttyvät siitä, kuinka oot kehdannut järjestää niin isot syntymäpäiväjuhlat kotonasi. Itsellesi lappu oli aika pelottava ”kokemus”, jonka seurauksena sälekaihtimet ovat pysyneet tiukasti kiinni, ovi on ollut turvalukossa ja jokaiseen käyntiin oven edessä olet jollain tapaa säpsähtänyt. Yrität miettiä, kuka lapun kirjoittaja on ja miksi hän on noin kirjoittanut, ja onko taustalla jotain isompaa vihaa.

Taas ollaan otsikoissa. Sen lisäksi, että se on muuttanut vasta uuteen taloon, se on ehtinyt jo erota ja suututtaa naapurit.

Kaiken tän lisäksi, hän on mokannut omat raha-asiansa. Toiminimeen liittyviä maksuja on mennyt ulosottoon, ja siitähän tietysti pitää tehdä klikkijuttu, koska miksi ei? Asia on kyllä hoidossa ja hän on läksynsä oppinut, mutta uutinen siitä tehdään joka tapauksessa. Asiassahan ei millään tavalla voitu tietenkään huomioida sitä, että hän on täysin kokemattomana joutunut yrityselämään mukaan, ja yrittää kaikin tavoin pysyä edes jotenkin mukana paperimyrskyjen keskellä. Vuosi vuodelta tulee opittua enemmän ja enemmän, ja joku päivä hän aikoo handlata vielä kaiken. Nyt kävi näin, ja seuraukset maksetaan.

Hänhän ei ole siis ihminen, joka välillä mokailee. Hän on Sara Sieppi. Täysin holtiton ihminen, joka elää pintaliitoelämää, matkustelee muiden rahoilla, yrittää pitää kulissia yllä, vaikka todellisuudessa sisällä kuohuu(=poimittu kommentti anonyymiltä).
Nyt täytyy oikeasti kysyä, missä on se yksityisyys? Mä oon ihminen. Mä muutan, mä mokailen, mä möläyttelen. On ihan hullua, millaiseen pyöritykseen median kanssa voi tahtomattaan välillä joutua.

Joo, mä olin itse se, joka haki Miss Suomi -kisaan, ja täytyy myöntää, ettei silloin käynyt hakemusta täyttäessä mielessä, että tämän jälkeen, mitä ikinä mä elämässä teenkään, on julkista.

Valehtelisin, jos väittäisin, että viime viikot eivät ole olleet rankkoja. Ei saisi välittää, mutta totta helvetissä mä välitän. Niiden otsikoiden takana on silti ihminen, ketä te siellä kommenteissanne haukutte.
En pidä kulissia somessani yllä, mutta emmä siellä halua jakaa paskojakaan fiiliksiä. Jaan niitä iloisia ja hienoja hetkiä, eikä se ole valehtelua.

Jos postaisin kuvan nyt Instagramiin, se olisi sellainen, missä mä itken. Sen takia someni on tänään tyhjä, lukuunottamatta tätä blogitekstiä.

Mieleni on myös tyhjä.
/Sara