Keskiviikkona se vihdoin alkoi. Se vanha kunnon Onnenpyörä, joka toi itselleni ainakin ne turvalliset lapsuusmuistot mieleen sieltä olohuoneen lattialta, jolloin arvauksien lisäksi kilpailimme myös sisaruksiemme kanssa ilmeisesti siitä, kuka meistä tekisi maailmanennätyksen popkornien syönnissä ja valittaisi ensimmäisenä mahakivusta.

Sieltä se joka paikan Jethro taas ilmestyi tähänkin ohjelmaan ja se tusinamissi sai nimensä tämänkin ohjelman lopputeksteihin. Oi kyllä, siellä me oltiin. Ja arvaatteko mitä, meillä oli mielettömän kivat kuvausviikot takana!

Kun käytiin ensimmäisiä palavereja tämän ohjelman myötä, meille tehtiin selväksi, että emme tule tekemään aikamatkaa takaisin sinne 90-luvulle, vaan nykypäiväisen version siitä menneisyyden Onnenpyörästä. Sen version, mikä pyörii monissa muissakin maissa tällä hetkellä.

No, siitähän sitten kiivas keskustelu syntyikin, kun ensimmäinen jakso tuli ulos. N ei enää ollutkaan N niin kuin Niilo, vaan N. Kirjaimiakaan ei pitänyt enää itse kääntää, vaan nykyteknologia hoiti senkin asian. On hassua huomata, miten ihmiset ovat niin jämähtäneitä siihen tuttuun ja turvalliseen.  Kaikki muutokset missä tahansa elämänalueella tuntuvat pelottavalta ja liian uudelta. Tuskin sullakaan on enää sitä alkuperäistä Nokian 3310, kun on mahdollisuus painaa tuliterällä iPhonella menemään.

Miksi ei mieluummin fiilistellä sitä, että kerrankin saatiin takaisin ohjelma, joka on maustettu pelkästään hyvällä fiiliksellä, jossa kenestäkään ei puhuta pahaa, mitään draamaa ei ole, vaan kaikilla on hyvä meininki ja lisäksi tähän ohjelmaan pystyy osallistumaan sieltä kotisohvaltakin. 

Törmäsin iltapäivälehdissä otsikkoon: ”Sara Siepin rooli mietityttää”, ja kiivasta keskustelua käytiin myös siitä, onko Onnenpyörä nykyisten tasa-arvokäsitysten mukainen. Uudistuksia tehtiin, mutta kirjaimen kääntäjä silti säilytettiin, vaikka nykyinen digitalisaatio olisi tosiaan voinut hoitaa homman yksistäänkin, ja sekään ei näköjään ole hyvä asia. Kysymys kuuluukin, onko asiat ikinä niin hyvin, että se miellyttäisi meitä kaikkia suomalaisia? Vaikea uskoa. Eihän missään muussakaan maassa ole luovuttu kirjaintytöstä sen takia, että on tietokone, joka ne kirjaimet kääntää. Onnenpyörä-tytöt ovat ohjelman vanhimpia peruspilareita, ja kyllä niitä pistetäkin pitää siellä joku laskea. 😉 Jos joku jaksaa pahoittaa mielensä siitä, että sinne se Sieppi laitettiin hipsuttamaan edestakaisin, niin ihan itse suostuin tähän tehtävään, mulla oli kivaa ja hyvä tuntipalkka(sitähän te kysyitte). 

Te, jotka viime kerralle etsitte asioita, mitkä ohjelmassa ovat muuttuneet, niin ensi keskiviikkona sitä ei enää tarvitse tehdä. Voitte nauttia kunnolla ohjelmasta ja osallistua peleihin vaikka Twitterin kautta hästägillä #onnenpyöräkisa. 😉

Ja kiitos – teitä oli iso määrä katsojia! 

Ihanaa viikonloppua! Sitä rauhaa ja rakkautta.

xo Sar

Voi apua! Ensiksi haluan kiittää teitä kaikkia ihania lukijoita, kun olette tulleet lukemaan höpötyksiäni. Teitä on ollut täällä valtava määrä ja mä pakahdun just onnesta. Kiitoksia kaikista kommenteista täällä blogissa, Instagramissa ja Facebookissa. Oon nyt jonkin aikaa tässä onnellisuuskuplassa ja saatan näyttää hölmöltä tuolla vihanneshyllyllä tämä kestohymy päällä yksikseni ruokakärry seurana, mutta oon tosi iloinen ja otettu tästä kaikesta, joten tämä kestohymy nyt suotakoon. Kiitos niin paljon.

En osaa sanoa, miksi mua jotenkin jännitti aloittaa tämä uusi blogi. En ole ikinä vaihtanut koulua nuorempana, mutta nyt tuntui siltä, että olisin esitellyt itseni ihan uudelle luokalle pienessä jännityksessä(ja nyt aloin miettimään, kuinka reippaita ja rohkeita ne pienet lapset ovat, jotka ovat esimerkiksi vaihtaneet alakoulua 6xsydänemoji!!). Kuten jo aiemmassa postauksessani kerroin, että olen lukenut itsestäni kaikki mahdolliset negatiiviset adjektiivit, joten mitkään ilkeät kommentit eivät pelottaneet vaan ajatus siitä, että nyt mulla on tämä päiväkirja, julkinen sellainen. Tästä blogista olen haaveillut pitkään ja nyt se tässä on. Mitä sitten? Olenko mä tarpeeksi hyvä täällä? Ovatko tekstini tarpeeksi mielenkiintoisia? Löytävätkö lukijat blogini ja pysyvätkö he täällä jatkossakin? Sanoin tälle Saralle, että hengittäisi syvään, ottaisi kylmän PepsiMaxin, kaapista Marabouta unohtaen ”ihan vahingossa” karkkilakkonsa sekä lukisi teidän lähettämiä kommentteja. Stressi unohtui välittömästi. Vastaanotto oli täällä erittäin lämmin ja en malta odottaa, millainen reissu tästä oikein tulee.

Koko asu: NA-KD

Aloittaessani tämän blogin mun täytyi miettiä, mitä kaikkea tulen jakamaan täällä teille ja mihin vedän omat rajani. Oon aina ollut julkisuudessa vähän sellainen ”höpöttäjä”. Se on ollut välillä hyvä juttu, mutta siitä voi saada myös helposti ”julkisuustyrkyn”maineen. Voin kyllä myöntää, että otsikot: ”Jäi poliisin haaviin” tai ”Enää en voi kontata kotiin” näyttivät aika pahalta niissä lehtien kansissa. Tarkoitukseni oli tosin vain vastata toimittajan kysymyksiin, eikä tuottaa äidille hämmennystä siinä lähikaupan lehtihyllyllä. Tämä itseironisuus ja hassu huumorintaju kostautuvat noina hetkinä, mutta sellainen mä olen ja mielummin olen oma itseni, kuin esitän jotain konservatiivista Saraa, jota mä en tässä elämässä ole. Tulen olemaan se avoin, hassu höpöttäjä täällä blogissakin, joten ei oteta tätä liian vakavasti. Pilke silmäkulmassa ja sellainen turha jäykkyys pois, niin meillä on täällä yhdessä paljon hauskempaa.

Mä itse saan eniten inspiraatiota ihmisistä, jotka kertovat asioita suoraan ja myöntävät, jos elämä onkin yhtä Salattuja Elämiä eikä pelkästään sitä tasaista ja harmonista illuusiota siitä täydellisestä elämästä. Jos näette täällä pelkästään kuvia uudesta Vuittonista tai viimeisen päälle siloiteltuja Instagram-aamiaisia(okei, niitä voi välillä olla), niin minut saa todellakin herättää heti tähän todellisuuteen. Tämän blogin kuuluu myös olla sitä ihan normaalia elämää sieltä kamerankin takaa. Tässä some-maailmassa sellainen saattaa unohtua, vaikka se käsittämättömältä voi kuulostaakin.

Ihanaa some-sunnuntaita jengi ja kiitos vielä.

Kuvat: Janina Pitkänen / Radisson Blu Seaside

xo Sar

 

 

Kuka on Sara?

Hän on 26-vuotias murteen kadottanut Lapin tyttö, joka on asunut Kalliossa jo muutaman vuoden tekemättä sitä kuuluisaa ”Kallion baarikierrosta”. Sara on siellä, missä on viherkasveja, juustoburgereita, antiikkisia kupposia, Philadelphia-makeja tai liian hyvää Rieslingiä. Välillä hän voi löytää itsensä Töölönlahdelta viisi vuotta vanhan ”Töölönlahtireivausmusaa” -soittolistansa kanssa tai vaihoehtoisesti Idealfitiltä fuskaamassa usein vaihtuvan saliohjelmansa kanssa, sillä hän kuvittelee sen tuovan lisää treenimotivaatiota. Hän myös välillä kuvittelee, että sokerilakko on helppo aloittaa ja ilman navigaattoria pystyy ajamaan Espooseen. Jos hän saisi päättää jotain, ei juustoburgereissa olisi yhtään kaloria eikä Philadelphia-makit olisi niin kalliita. Hänen sisustuksensa vaihtuu yhtä usein kuin lounasravintoloiden päivämenu, eli miltei joka päivä. Välillä hän kiihtyy nollasta sataan ja valittaa poikaystävälleen, miksi tämä ei nauranut siinä vitsissä mukana tai lohduttanut häntä viisi minuuttia sen onnellisuuskuplan jälkeen, kun tajusikin elämän olevan ihan perseestä.

Mitä hän tekee?

Vaikka en sitä kuuluisaa arkirytmiä omistakaan, niin kyllä, mä teen töitä. Esimerkiksi kaikki televisiossa pyörivät ohjelmat ovat olleet töitä siinä, missä mun aikaisemmatkin äidin sanoin ”oikeat” työt kaupan kassalla ja ravintolan tarjoilijana olivat. Viimeisen parin vuoden aikana sosiaalinen media on kasvattanut markkinoitaan mainospaikkana, jolloin siitä voi saada myös itselleen työn. Kuka haluaisi enää ostaa mainostilaa lehdistä, kun voit valita siihen soveltuvan vaikuttajan, jonka seuraajat mahdollisesti kokonaan ovat kyiseisen firman tärkeää kuluttajakuntaa? Eli kyllä, sosiaalinen media on myös itselleni työtä. Ja ei, en saa jokaisesta duckface-selfiestä rahaa, vaan erilaisten firmojen kanssa käydään tarkasti läpi, mitä he tulevalta postaukseltaan haluavat. Se on suunnittelua, palavereja ja mietintää, mikä toimii ja mikä ei. Yhden kuvan taakse voi kätkeytyä monia tunteja työntekoa, vaikka se onkin vain yksi kuva siellä feedissä.

Välillä esittelen liukuovia sisustusmessuilla, tarjoilen skumppaa, kun tulet pikkujouluihisi tai esittelen tuotteita yritysten nettisivuilla. Kalenterini myös täyttyy ajoittain meikkiasiakkaista, joita saan piristää heidän polttaripäivänään tai muina tärkeinä elämän hetkinä. Ja nyt pääsen vielä toteuttamaan itselleni yhtä toistakin tärkeää intohimoa, kirjoittamista. Sain blogista työn ja se on ollut itselleni jonkinlainen hullu unelma pidemmän aikaa. On siistiä sanoa, että mä todella rakastan työtäni.

Mitä kaiken takana on?

Nykyisin puhutaan paljon siitä, että missikisoista ei ole enää mihinkään. Sieltä tulee tusinatyttöjä vuodesta toiseen erilaisiin tosi-tv -formaatteihin ja iltapäivälehtien kansikuvauksiin. Mä voin rehellisesti sanoa, että niistä on ollut pelkästään hyötyä mulle itselleni. Tällä hetkellä esimerkiksi sosiaalinen media on iso osa työtäni ja ei siitä sellaista olisi tullut, ellen olisi saanut näkyvyyttä ja sitä kautta teitä ihania seuraajia. En ole niinkään kovin tietoisesti rakentanut tästä kaikesta uraa, vaan vuosien varrella olen saanut vastaanottaa siistejä työtarjouksia ja kokenut niiden kautta hienoja juttuja, joten voisin tässä kohtaa hieman ujosti kutsua kulkemaani polkua uraksi. Hyppäsin 19-vuotiaana kaupan kassalta yrittäjän arkeen kiinni ja luovuin siitä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Rakensin uuden elämän 800kilometrin päähän kavereistani ja perheestäni. Rohkeus kannatti, sillä nyt voin sanoa saavuttaneeni jotain; omia unelmia. Misseys loi mulle tärkeän pohjan tähän kaikkeen, mitä mä tällä hetkellä teen.

Mitä se on vaatinut?

Tämä polku jos jokin on täysin suora pääsylippu arvostelijoiden maalitauluun ja mä olen saanut siitä myös osani. Olen lukenut itsestäni kaikki mahdolliset negatiiviset adjektiivit, ala-arvoiset kutsumanimet ja kokenut jopa huorittelun. Lisääntynyt negatiivisuus mua kohtaan on tuntunut ottavan vallan vielä entisestään – kaikki mitä mä teen, on joko huonoa tai väärin. Se tuntuu aika hullulta ja vielä hullummalta tuntuu se, ettei se edes tunnu enää pahalta. Tämän blogin myötä haluan antaa teille mahdollisuuden tutustua siihen Saraan, joka mä oikeasti olen.

Tervetuloa siis blogiin, jota ylläpitää se Sara, jonka vain harva tuntee.

Kuvat: Janina Pitkänen

Kuvauspaikka: Radisson Blu Seaside

xo Sar