”25-vuotiaana olen naimisissa, mulla on lapsia ja asun omakotitalossa jossain päin Espoota. Isot ikkunat avaavat hienon näkymän luontoon ja piha näyttää aina siltä, että työllistäisin kokopäiväisesti puolet kaupungin puutarhureista. Farmari kiiltää pihassa, pulla tuoksuu keittiössä ja jos kodissa johonkin kompastelee niin korkeintaan söpöön chihuahuaan nimeltään Justin (Timberlaken, ei Bieberin mukaan).”

Tältä näytti Saran haaveet vielä 15-vuotiaana, kun ajattelin aikuisuutta ja sitä, mitä elämältäni haluan. Kun 26-vuotiaana palaan takaisin teinisaran haaveisiin, huomaan, että kirjaimellisesti mikään näistä toiveista ei ole toteutunut. Ja erittäin hyvä niin.

On hullua ajatella, miten elämä vie eteenpäin ja millaisia haaveita 15-vuotiaan päässä pyörii. Vielä hullumpaa on se, että yläkoulun jälkeen pitäisi jollain tasolla tietää, mitä haluaa tehdä ”isona”.  Sehän on täysin mahdotonta – tai ainakin oli mulle. Olin salaa kateellinen niille, jotka tiesivät täsmälleen, mitä heidän elämässään tulee tapahtumaan minäkin vuotena tai milloin sieltä lääkiksestä valmistutaan. Kateellinen niille, joiden kesätyöt olivat tietysti jo helmikuun puolessa välissä plakkarissa, Wilmassa ei näkynyt yhtäkään poissaoloa ja lukion lisäksi käytiin kolme kertaa viikossa salilla, pelattiin fudista, väännettiin kassavuoroja muutaman kerran viikossa ja järjestettiin siinä samalla vielä penkkareita.

Jos yläkoulun päättyessä käy vastaanottamassa parhaan keskiarvostipendin 9,4 keskiarvolla ja lukion päättötodistuksessa komeilee 7,9, moni saattaisi miettiä, että mitä ihmettä tässä kolmen vuoden aikana oikein tapahtui. Mä en miettinyt, en stressannut, en pelännyt tai ollut edes pettynyt. Kaikki oli auki elämässäni ja sellainen vapaus viehätti. Kaikki ”pakolliset” asiat olivat ohi ja nyt sain itse tehdä mitä huvittaa.

Se mitä halusin, tai ainakin luulin haluavani, oli opettaa. Hain luokanopettajaksi enkä saanut opiskelupaikkaa. En taaskaan ollut pettynyt – tiedossahan olisi välivuosi. Saisin tehdä työtä ja ansaita omaa rahaa. Jee! Sitten poljin vastatuulessa auraamattomalla tiellä kahdenkymmenen asteen pakkasessa kello 06.11 kohti Lidlin aamuvuoroa, se oli vähemmän jee. Aloin miettiä, mitä oikeasti haluaisin. Halusin jotain täysin uutta, hullua ja ennen kaikkea haasteita itselleni. Halusin aamulla herätä niin, että mikään ei olisi pakollista, vaan kaikkea tekisin omasta halustani ja etenkin mielenkiinnosta, enkä vaan sen takia, että tässä ei nyt muuta ole.

Viimeiset viisi vuotta musta on tuntunut siltä, että teen juurikin niitä asioita, mitä mä haluan. 15-vuotiaan Saran haaveet eivät ole toteutuneet, enkä usko, että ne tulevat toteutumaan pitkään aikaan, sillä tällä hetkellä elämä on niin kivaa.

Tänäkin kesänä teitä nuoria valmistuu hurja määrä ja haluankin sanoa sen, että älkää ahdistuko, jos ette vielä tiedä mitä elämältänne haluatte. Tienatkaa rahaa, vetäkää reppu selkään ja lähtekää vaikka maailmalle. Välivuosi ei ole epävarmojen laiskiaisten vuosi. Se on tärkeä vuosi suhun itseesi ja tulevaisuuteesi. Se on viimeinen kerta, kun on ylipäätään sosiaalisesti hyväksyttävää ja taloudellisesti mahdollista pitää välivuosi. Töitä ehdit tehdä koko elämäsi!

Ja mikä tärkeintä, ei vielä 30-vuotiaanakaan tarvi tietää, mitä elämältään haluaa. Mun mielestä tällä pallolla on niin paljon mahdollisuuksia, että jokainen löytää sieltä paikkansa jossain kohtaa. Joku löytää sen heti 18-vuotiaana, jollain kestää siihen vuosikymmeniä. Andrea Bocelli opiskeli lakia vielä kun oli 33 ja Martha Stewart julkaisi ensimmäisen reseptikirjansa 41-vuotiaana. Kenenkään ei pitäisi määritellä, mikä on se oikea vuosi siihen, milloin pitää tietää, mikä olet ”isona”.

Oon 26-vuotias, mulla ei oo lapsia, ei omakotitaloa, ei farmaria eikä edes sitä vohvelikonetta. Enkä mä kyllä edes tiedä, missä oon parin vuoden kuluttua. Sen sijaan mulla on paras duuni, kivoja ystäviä ja hauska mies sekä vapaus ja into tulevaisuutta kohtaan.

Sun elämän ajatuskartan teet sinä itse. Tee siitä hyvä. Anna sille myös mahdollisuus vaihtua kuukausittain, sillä koskaan ei voi olla täysin varma, mitä tältä kaikelta haluaa. Ehkä tuo lauantain tyttöjen ilta vielä tuntuu vähän näin maanantainakin, kun on kauhea tarve mussuttaa motivaatiosta. 😉

Motivoivaa maananataita siis toverit.

Kuvat: Laura Karppanen

xo Sar

Keskiviikkona se vihdoin alkoi. Se vanha kunnon Onnenpyörä, joka toi itselleni ainakin ne turvalliset lapsuusmuistot mieleen sieltä olohuoneen lattialta, jolloin arvauksien lisäksi kilpailimme myös sisaruksiemme kanssa ilmeisesti siitä, kuka meistä tekisi maailmanennätyksen popkornien syönnissä ja valittaisi ensimmäisenä mahakivusta.

Sieltä se joka paikan Jethro taas ilmestyi tähänkin ohjelmaan ja se tusinamissi sai nimensä tämänkin ohjelman lopputeksteihin. Oi kyllä, siellä me oltiin. Ja arvaatteko mitä, meillä oli mielettömän kivat kuvausviikot takana!

Kun käytiin ensimmäisiä palavereja tämän ohjelman myötä, meille tehtiin selväksi, että emme tule tekemään aikamatkaa takaisin sinne 90-luvulle, vaan nykypäiväisen version siitä menneisyyden Onnenpyörästä. Sen version, mikä pyörii monissa muissakin maissa tällä hetkellä.

No, siitähän sitten kiivas keskustelu syntyikin, kun ensimmäinen jakso tuli ulos. N ei enää ollutkaan N niin kuin Niilo, vaan N. Kirjaimiakaan ei pitänyt enää itse kääntää, vaan nykyteknologia hoiti senkin asian. On hassua huomata, miten ihmiset ovat niin jämähtäneitä siihen tuttuun ja turvalliseen.  Kaikki muutokset missä tahansa elämänalueella tuntuvat pelottavalta ja liian uudelta. Tuskin sullakaan on enää sitä alkuperäistä Nokian 3310, kun on mahdollisuus painaa tuliterällä iPhonella menemään.

Miksi ei mieluummin fiilistellä sitä, että kerrankin saatiin takaisin ohjelma, joka on maustettu pelkästään hyvällä fiiliksellä, jossa kenestäkään ei puhuta pahaa, mitään draamaa ei ole, vaan kaikilla on hyvä meininki ja lisäksi tähän ohjelmaan pystyy osallistumaan sieltä kotisohvaltakin. 

Törmäsin iltapäivälehdissä otsikkoon: ”Sara Siepin rooli mietityttää”, ja kiivasta keskustelua käytiin myös siitä, onko Onnenpyörä nykyisten tasa-arvokäsitysten mukainen. Uudistuksia tehtiin, mutta kirjaimen kääntäjä silti säilytettiin, vaikka nykyinen digitalisaatio olisi tosiaan voinut hoitaa homman yksistäänkin, ja sekään ei näköjään ole hyvä asia. Kysymys kuuluukin, onko asiat ikinä niin hyvin, että se miellyttäisi meitä kaikkia suomalaisia? Vaikea uskoa. Eihän missään muussakaan maassa ole luovuttu kirjaintytöstä sen takia, että on tietokone, joka ne kirjaimet kääntää. Onnenpyörä-tytöt ovat ohjelman vanhimpia peruspilareita, ja kyllä niitä pistetäkin pitää siellä joku laskea. 😉 Jos joku jaksaa pahoittaa mielensä siitä, että sinne se Sieppi laitettiin hipsuttamaan edestakaisin, niin ihan itse suostuin tähän tehtävään, mulla oli kivaa ja hyvä tuntipalkka(sitähän te kysyitte). 

Te, jotka viime kerralle etsitte asioita, mitkä ohjelmassa ovat muuttuneet, niin ensi keskiviikkona sitä ei enää tarvitse tehdä. Voitte nauttia kunnolla ohjelmasta ja osallistua peleihin vaikka Twitterin kautta hästägillä #onnenpyöräkisa. 😉

Ja kiitos – teitä oli iso määrä katsojia! 

Ihanaa viikonloppua! Sitä rauhaa ja rakkautta.

xo Sar

Voi apua! Ensiksi haluan kiittää teitä kaikkia ihania lukijoita, kun olette tulleet lukemaan höpötyksiäni. Teitä on ollut täällä valtava määrä ja mä pakahdun just onnesta. Kiitoksia kaikista kommenteista täällä blogissa, Instagramissa ja Facebookissa. Oon nyt jonkin aikaa tässä onnellisuuskuplassa ja saatan näyttää hölmöltä tuolla vihanneshyllyllä tämä kestohymy päällä yksikseni ruokakärry seurana, mutta oon tosi iloinen ja otettu tästä kaikesta, joten tämä kestohymy nyt suotakoon. Kiitos niin paljon.

En osaa sanoa, miksi mua jotenkin jännitti aloittaa tämä uusi blogi. En ole ikinä vaihtanut koulua nuorempana, mutta nyt tuntui siltä, että olisin esitellyt itseni ihan uudelle luokalle pienessä jännityksessä(ja nyt aloin miettimään, kuinka reippaita ja rohkeita ne pienet lapset ovat, jotka ovat esimerkiksi vaihtaneet alakoulua 6xsydänemoji!!). Kuten jo aiemmassa postauksessani kerroin, että olen lukenut itsestäni kaikki mahdolliset negatiiviset adjektiivit, joten mitkään ilkeät kommentit eivät pelottaneet vaan ajatus siitä, että nyt mulla on tämä päiväkirja, julkinen sellainen. Tästä blogista olen haaveillut pitkään ja nyt se tässä on. Mitä sitten? Olenko mä tarpeeksi hyvä täällä? Ovatko tekstini tarpeeksi mielenkiintoisia? Löytävätkö lukijat blogini ja pysyvätkö he täällä jatkossakin? Sanoin tälle Saralle, että hengittäisi syvään, ottaisi kylmän PepsiMaxin, kaapista Marabouta unohtaen ”ihan vahingossa” karkkilakkonsa sekä lukisi teidän lähettämiä kommentteja. Stressi unohtui välittömästi. Vastaanotto oli täällä erittäin lämmin ja en malta odottaa, millainen reissu tästä oikein tulee.

Koko asu: NA-KD

Aloittaessani tämän blogin mun täytyi miettiä, mitä kaikkea tulen jakamaan täällä teille ja mihin vedän omat rajani. Oon aina ollut julkisuudessa vähän sellainen ”höpöttäjä”. Se on ollut välillä hyvä juttu, mutta siitä voi saada myös helposti ”julkisuustyrkyn”maineen. Voin kyllä myöntää, että otsikot: ”Jäi poliisin haaviin” tai ”Enää en voi kontata kotiin” näyttivät aika pahalta niissä lehtien kansissa. Tarkoitukseni oli tosin vain vastata toimittajan kysymyksiin, eikä tuottaa äidille hämmennystä siinä lähikaupan lehtihyllyllä. Tämä itseironisuus ja hassu huumorintaju kostautuvat noina hetkinä, mutta sellainen mä olen ja mielummin olen oma itseni, kuin esitän jotain konservatiivista Saraa, jota mä en tässä elämässä ole. Tulen olemaan se avoin, hassu höpöttäjä täällä blogissakin, joten ei oteta tätä liian vakavasti. Pilke silmäkulmassa ja sellainen turha jäykkyys pois, niin meillä on täällä yhdessä paljon hauskempaa.

Mä itse saan eniten inspiraatiota ihmisistä, jotka kertovat asioita suoraan ja myöntävät, jos elämä onkin yhtä Salattuja Elämiä eikä pelkästään sitä tasaista ja harmonista illuusiota siitä täydellisestä elämästä. Jos näette täällä pelkästään kuvia uudesta Vuittonista tai viimeisen päälle siloiteltuja Instagram-aamiaisia(okei, niitä voi välillä olla), niin minut saa todellakin herättää heti tähän todellisuuteen. Tämän blogin kuuluu myös olla sitä ihan normaalia elämää sieltä kamerankin takaa. Tässä some-maailmassa sellainen saattaa unohtua, vaikka se käsittämättömältä voi kuulostaakin.

Ihanaa some-sunnuntaita jengi ja kiitos vielä.

Kuvat: Janina Pitkänen / Radisson Blu Seaside

xo Sar