Haaveet kaatuu 26 maaliskuun, 2018
”25-vuotiaana olen naimisissa, mulla on lapsia ja asun omakotitalossa jossain päin Espoota. Isot ikkunat avaavat hienon näkymän luontoon ja piha näyttää aina siltä, että työllistäisin kokopäiväisesti puolet kaupungin puutarhureista. Farmari kiiltää pihassa, pulla tuoksuu keittiössä ja jos kodissa johonkin kompastelee niin korkeintaan söpöön chihuahuaan nimeltään Justin (Timberlaken, ei Bieberin mukaan).”
Tältä näytti Saran haaveet vielä 15-vuotiaana, kun ajattelin aikuisuutta ja sitä, mitä elämältäni haluan. Kun 26-vuotiaana palaan takaisin teinisaran haaveisiin, huomaan, että kirjaimellisesti mikään näistä toiveista ei ole toteutunut. Ja erittäin hyvä niin.
On hullua ajatella, miten elämä vie eteenpäin ja millaisia haaveita 15-vuotiaan päässä pyörii. Vielä hullumpaa on se, että yläkoulun jälkeen pitäisi jollain tasolla tietää, mitä haluaa tehdä ”isona”. Sehän on täysin mahdotonta – tai ainakin oli mulle. Olin salaa kateellinen niille, jotka tiesivät täsmälleen, mitä heidän elämässään tulee tapahtumaan minäkin vuotena tai milloin sieltä lääkiksestä valmistutaan. Kateellinen niille, joiden kesätyöt olivat tietysti jo helmikuun puolessa välissä plakkarissa, Wilmassa ei näkynyt yhtäkään poissaoloa ja lukion lisäksi käytiin kolme kertaa viikossa salilla, pelattiin fudista, väännettiin kassavuoroja muutaman kerran viikossa ja järjestettiin siinä samalla vielä penkkareita.
Jos yläkoulun päättyessä käy vastaanottamassa parhaan keskiarvostipendin 9,4 keskiarvolla ja lukion päättötodistuksessa komeilee 7,9, moni saattaisi miettiä, että mitä ihmettä tässä kolmen vuoden aikana oikein tapahtui. Mä en miettinyt, en stressannut, en pelännyt tai ollut edes pettynyt. Kaikki oli auki elämässäni ja sellainen vapaus viehätti. Kaikki ”pakolliset” asiat olivat ohi ja nyt sain itse tehdä mitä huvittaa.
Se mitä halusin, tai ainakin luulin haluavani, oli opettaa. Hain luokanopettajaksi enkä saanut opiskelupaikkaa. En taaskaan ollut pettynyt – tiedossahan olisi välivuosi. Saisin tehdä työtä ja ansaita omaa rahaa. Jee! Sitten poljin vastatuulessa auraamattomalla tiellä kahdenkymmenen asteen pakkasessa kello 06.11 kohti Lidlin aamuvuoroa, se oli vähemmän jee. Aloin miettiä, mitä oikeasti haluaisin. Halusin jotain täysin uutta, hullua ja ennen kaikkea haasteita itselleni. Halusin aamulla herätä niin, että mikään ei olisi pakollista, vaan kaikkea tekisin omasta halustani ja etenkin mielenkiinnosta, enkä vaan sen takia, että tässä ei nyt muuta ole.
Viimeiset viisi vuotta musta on tuntunut siltä, että teen juurikin niitä asioita, mitä mä haluan. 15-vuotiaan Saran haaveet eivät ole toteutuneet, enkä usko, että ne tulevat toteutumaan pitkään aikaan, sillä tällä hetkellä elämä on niin kivaa.
Tänäkin kesänä teitä nuoria valmistuu hurja määrä ja haluankin sanoa sen, että älkää ahdistuko, jos ette vielä tiedä mitä elämältänne haluatte. Tienatkaa rahaa, vetäkää reppu selkään ja lähtekää vaikka maailmalle. Välivuosi ei ole epävarmojen laiskiaisten vuosi. Se on tärkeä vuosi suhun itseesi ja tulevaisuuteesi. Se on viimeinen kerta, kun on ylipäätään sosiaalisesti hyväksyttävää ja taloudellisesti mahdollista pitää välivuosi. Töitä ehdit tehdä koko elämäsi!
Ja mikä tärkeintä, ei vielä 30-vuotiaanakaan tarvi tietää, mitä elämältään haluaa. Mun mielestä tällä pallolla on niin paljon mahdollisuuksia, että jokainen löytää sieltä paikkansa jossain kohtaa. Joku löytää sen heti 18-vuotiaana, jollain kestää siihen vuosikymmeniä. Andrea Bocelli opiskeli lakia vielä kun oli 33 ja Martha Stewart julkaisi ensimmäisen reseptikirjansa 41-vuotiaana. Kenenkään ei pitäisi määritellä, mikä on se oikea vuosi siihen, milloin pitää tietää, mikä olet ”isona”.
Oon 26-vuotias, mulla ei oo lapsia, ei omakotitaloa, ei farmaria eikä edes sitä vohvelikonetta. Enkä mä kyllä edes tiedä, missä oon parin vuoden kuluttua. Sen sijaan mulla on paras duuni, kivoja ystäviä ja hauska mies sekä vapaus ja into tulevaisuutta kohtaan.
Sun elämän ajatuskartan teet sinä itse. Tee siitä hyvä. Anna sille myös mahdollisuus vaihtua kuukausittain, sillä koskaan ei voi olla täysin varma, mitä tältä kaikelta haluaa. Ehkä tuo lauantain tyttöjen ilta vielä tuntuu vähän näin maanantainakin, kun on kauhea tarve mussuttaa motivaatiosta. 😉
Motivoivaa maananataita siis toverit.
Kuvat: Laura Karppanen
xo Sar