Sain eräältä lukijaltani viestin, että voisinko kirjoittaa siitä, mitä mä teen ite silloin, kun tulee se kuuluisa läskirumatyhmä-päivä. Sehän iskee tietysti juuri sillon, kun elämä potkii muutenkin pahasti päähän, eikä niitä itkupotkuraivareita siinä peilin edessä juuri sinä päivänä kaivattaisi. Vartalopositiivisuus on ollut lähiaikoina muutenkin aika paljon pinnalla tässä meidän somemaailmassa, mikä meitä tällä hetkellä ympäröi.

Mä olen urheilun suhteen nykyisin tosi fiiliksen mukaan menijä. En halua tunkea itseäni väkipakolla salille, vetää protskujuomia nenästä kiinni tai pakottaa itseäni sinne Töölönlahdelle, jos musta ei vaan siltä tunnu. Nuorempana harrastin todella paljon urheilua aina hiihdosta jalkapalloon asti, kunnes ne kaikki lukioaikoihin jäivät ja löysinkin sitten itseni pelkästään salilta ja juoksupoluilta. Välillä kaipaan kunnon joukkuepelejä esimerkiksi salibandyn parissa tai vaikkapa joogan aloitus olisi siistiä, mutta miksi näin aikuisiällä tuntuu mahdottomalta aloittaa mitään uusia harrastuksia?

En usko, että tulen koskaan pääsemään eroon etuliitteestä ”missi”. Ja tämähän tarkoittaa myös sitä, että näin kuuden vuoden jälkeenkin mun tulee olla niissä ”missin mitoissa”, sillä olenhan mä se missi-Sara. Ei, ei mun tarvi.

Olen näiden vuosien aikana kohdannut niin paljon kommentteja koskien ulkonäköäni ja painoani, joten ehkä olen senkin takia niin sinut kroppani kanssa, sillä olen ymmärtänyt sen, että vain sillä on väliä, miltä musta itsestä tuntuu, kun katson peilistä. Vaikka itselleni on tullut kiloja lisää missivuoden jälkeen, mä olen täysin ok sen asian kanssa. Ei 26-vuotiaan kroppa reagoi samalla tavalla kuin silloin 19-vuotiaana, jolloin oli mahdollista vetää niitä herkkuja niin, ettei ne edes näkynyt siinä puntarilla. Jos musta tuntuu, että haluan sunnuntaisin vetää burgeria – mä syön sen. Kun taas tuntuu siltä, että housut puristaa ja olo on väsynyt, huomaan, että jotain on nyt tehty väärin ja vaihdan terveellisemmän linjan. Oon huomannut, että tällainen rennompi tyyli sopii itselleni. Jos aloitan dieetin, sorrun helpommin. Hyvänä esimerkkinä tästä on kuuden päivän keittodieetti, joka päättyi lopulta jo 11 tunnin jälkeen, kun huomasin täyttäväni valtavaa nälkää kotiintilatulla pizzalla. Olen myöskin kokeillut sitä, miltä tuntuu treenata viisi kertaa viikossa ja laittaa kalorimäärä niin alas, että jossain kohtaa se romahduspiste tulee pakolla vastaan ja enää ei vaan jaksa. Lyyhistyy, ja tuntee epäonnistuneensa, vaikka todellisuudessa on kuluttanut itsensä puhki. Energiaa ei enää ole, vaan suorittaminen on pakonomaista.

Pari vuotta sitten mua pyydettiin mukaan bikinikuvauksiin ulkomaille, jonka yhteydessä mulle sanottiin, että reissuun on vielä sen verran aikaa, että varmaan sen kolme kiloa voit ainakin ottaa pois. Vastasin ihan suoraan, että niin kauan, kun mä itse olen tyytyväinen itseeni, en aio kenenkään mieliksi laihduttaa. Kieltäydyin, mutta ottivat minut mukaan joka tapauksessa. Haluan muistuttaa teitä, että älkää antako kenenkään määritellä, kuinka paljon sun tulisi painaa tai millainen sun tulisi olla. Sen määritelmän teet ainostaan sinä itse.

Kun tulee läskirumatyhmä-päivä, käyn mielessä läpi niitä ajatuksia, mistä se fiilis kumpuaa. Ei se välttämättä aina johdu siitä sun mekosta, mikä sillä hetkellä muka puristaa, vaan sen päivän aikana on voinut tapahtua jotain muuta, joka on saanut sulle huonot fiilikset ja purkautuu ulos sitten liiallisena itseinhona. Kun syö terveellisesti, liikkuu omasta vapaasta tahdosta ja herkuttelee aina välillä, niin tuollaisia päiviä ei tule vastaan paljoa. Silloin, kun tarvitsen itse välillä motivaatiota treenien ja ruokavalion suhteen, niin yleensä vedän muutaman viikon jonkun helpon dieetin mukaan(itselläni se on ollut Fit By Sofia, mutta esimerkiksi somesta löytyy nykyisin vaihtoehtoja todella paljon), jolloin sellainen turvotus ja pöhö on nopeasti historiaa ja siitä on helpompi jatkaa terveellisillä valinnoilla. Välillä on myös mukavaa treenata ihan kunnon PT:n kanssa, jolloin saan vietyä treenit oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja huomaankin, että kyllä mä jaksan ja pystyn, jos vaan haluan tarpeeksi. Muutenkin treenaminen toisen ihmisen kanssa on itselle paljon mieluisampaa. Saliselfietkin jää silloin ottamatta ja lehdet lukematta. 😉

Kuvat: Janina Pitkänen

Elämä vaa’an kanssa ei ole mun juttuni. Haluan elää niin, että kaikki on mahdollista. Kyllä niitä bikinikuvauksia voi silti tehdä ja tuntea itsensä upeaksi, joten miksi kieltäytyä hyvästä ruoasta. 😉 Kun tekee arkena järkeviä valintoja, viikonloppuna voi huilaa. Se on mun dieettini ja voi kyllä, siitäkin on välillä lipsuttu, mutta mitäs sitten!

Nautitaan elämästä, eikä tuijoteta liikaa niitä numeroita.

xo Sar

Pääsiäinen Stadissa. Mulle se tarkoittaa samaa kuin Gaijinista ei saisi enää Pork Buneja, Tempparit tulisivat vain kerran viikossa, ketsuppi loppuisi lähikaupastani tai Woltista ei saisi enää kotiinkuljetusta. Yksi tärkeä rutiinini tältä vuodelta näyttää saavan nyt suuren muutoksen ja sen sisäistämiseen menee pieni hetki, kuten huomaatte. 😀 Mitä täällä Stadissa oikein kuuluu tehdä? Mä en rehellisesti edes muista, milloin olisin viettänyt pääsiäisen jossain muualla kuin Lapissa.

Silloin aikanaan, kun muutin Lapista Helsinkiin, jouduin jättämään perheeni sinne ja sen aikaiset ystävät. Rakastan Helsinkiä, mutta aika usein haaveilen siitä, että rakas Fiestani vetäisi tuon matkan vaikka edes neljässä tunnissa. ”Kotikotiin” on enää turha lähteä pariksi päiväksi, sillä koko aika kuluu matkoihin. Toki ihan niin metsässä se ei ole, että lentokoneet eivät sinne lentäisi, mutta jos sen lennon yrittää saada halvemmalla kuin lennot Bangkokiin, pitäisi matka varata ainakin neljä ja puoli kuukautta aikaisemmin. Tällaisena extempore-ihmisenä se on aika vaikea ellei jopa täysin mahdoton yhtälö itselleni.

Takki & kengät: NA-KD

Housut: Topshop

Huivi: H&M

Oon myöskin aika huono olemaan paikallani, jos kaikki ihmiset ovat jossain muualla, missä silloin ”kuuluu” olla. Tästä hyvä esimerkki on meidän parin vuoden takainen joulu Balilla, kun iski ihan kauhea ikävä kotiin, vaikka olin eniten haaveilemassani matkakohteessa Balilla. Siis kyllä. Mulla oli niistä Balin täydellisen hienoista maisemista ikävä kahdenkymmenen asteen pakkaseen ja siihen kinkkupöytään, missä jouluna kuuluu mun mielestä olla. Välillä ehkä voisin ravistaa itseäni ja tehdä muutoksia niihin lapsuudenaikaisiin juttuihin. Varmaan näin 26-vuotiaana niitä olisi hyvä alkaa jo vähän muokata.

Tällaisena reissuliisana on varmasti myös ihan hyvä idea hengähtää välillä kotona. Tänne ei itsestään ilmesty kevätsiivousta, eikä hiljainen Töölönlahtikaan kuulostaa yhtään hullummalta idealta tai ajatus siitä, että ruokakaupat ovat kiinni, joten voi vetää hyvällä omatunnolla sitä hyvää kotiinkuljetuksella.

Jos löydän itseni huomenna lentokoneesta menossa määränpäähän X, niin saan syyttää siitä hyvää ystävääni, jolle on välillä vaikea sanoa ei. 😉

Ihanaa ja ennen kaikkea rauhallista pääsiäistä teille kaikille.

Kuvat: Laura Karppanen

xo Sar

 

”25-vuotiaana olen naimisissa, mulla on lapsia ja asun omakotitalossa jossain päin Espoota. Isot ikkunat avaavat hienon näkymän luontoon ja piha näyttää aina siltä, että työllistäisin kokopäiväisesti puolet kaupungin puutarhureista. Farmari kiiltää pihassa, pulla tuoksuu keittiössä ja jos kodissa johonkin kompastelee niin korkeintaan söpöön chihuahuaan nimeltään Justin (Timberlaken, ei Bieberin mukaan).”

Tältä näytti Saran haaveet vielä 15-vuotiaana, kun ajattelin aikuisuutta ja sitä, mitä elämältäni haluan. Kun 26-vuotiaana palaan takaisin teinisaran haaveisiin, huomaan, että kirjaimellisesti mikään näistä toiveista ei ole toteutunut. Ja erittäin hyvä niin.

On hullua ajatella, miten elämä vie eteenpäin ja millaisia haaveita 15-vuotiaan päässä pyörii. Vielä hullumpaa on se, että yläkoulun jälkeen pitäisi jollain tasolla tietää, mitä haluaa tehdä ”isona”.  Sehän on täysin mahdotonta – tai ainakin oli mulle. Olin salaa kateellinen niille, jotka tiesivät täsmälleen, mitä heidän elämässään tulee tapahtumaan minäkin vuotena tai milloin sieltä lääkiksestä valmistutaan. Kateellinen niille, joiden kesätyöt olivat tietysti jo helmikuun puolessa välissä plakkarissa, Wilmassa ei näkynyt yhtäkään poissaoloa ja lukion lisäksi käytiin kolme kertaa viikossa salilla, pelattiin fudista, väännettiin kassavuoroja muutaman kerran viikossa ja järjestettiin siinä samalla vielä penkkareita.

Jos yläkoulun päättyessä käy vastaanottamassa parhaan keskiarvostipendin 9,4 keskiarvolla ja lukion päättötodistuksessa komeilee 7,9, moni saattaisi miettiä, että mitä ihmettä tässä kolmen vuoden aikana oikein tapahtui. Mä en miettinyt, en stressannut, en pelännyt tai ollut edes pettynyt. Kaikki oli auki elämässäni ja sellainen vapaus viehätti. Kaikki ”pakolliset” asiat olivat ohi ja nyt sain itse tehdä mitä huvittaa.

Se mitä halusin, tai ainakin luulin haluavani, oli opettaa. Hain luokanopettajaksi enkä saanut opiskelupaikkaa. En taaskaan ollut pettynyt – tiedossahan olisi välivuosi. Saisin tehdä työtä ja ansaita omaa rahaa. Jee! Sitten poljin vastatuulessa auraamattomalla tiellä kahdenkymmenen asteen pakkasessa kello 06.11 kohti Lidlin aamuvuoroa, se oli vähemmän jee. Aloin miettiä, mitä oikeasti haluaisin. Halusin jotain täysin uutta, hullua ja ennen kaikkea haasteita itselleni. Halusin aamulla herätä niin, että mikään ei olisi pakollista, vaan kaikkea tekisin omasta halustani ja etenkin mielenkiinnosta, enkä vaan sen takia, että tässä ei nyt muuta ole.

Viimeiset viisi vuotta musta on tuntunut siltä, että teen juurikin niitä asioita, mitä mä haluan. 15-vuotiaan Saran haaveet eivät ole toteutuneet, enkä usko, että ne tulevat toteutumaan pitkään aikaan, sillä tällä hetkellä elämä on niin kivaa.

Tänäkin kesänä teitä nuoria valmistuu hurja määrä ja haluankin sanoa sen, että älkää ahdistuko, jos ette vielä tiedä mitä elämältänne haluatte. Tienatkaa rahaa, vetäkää reppu selkään ja lähtekää vaikka maailmalle. Välivuosi ei ole epävarmojen laiskiaisten vuosi. Se on tärkeä vuosi suhun itseesi ja tulevaisuuteesi. Se on viimeinen kerta, kun on ylipäätään sosiaalisesti hyväksyttävää ja taloudellisesti mahdollista pitää välivuosi. Töitä ehdit tehdä koko elämäsi!

Ja mikä tärkeintä, ei vielä 30-vuotiaanakaan tarvi tietää, mitä elämältään haluaa. Mun mielestä tällä pallolla on niin paljon mahdollisuuksia, että jokainen löytää sieltä paikkansa jossain kohtaa. Joku löytää sen heti 18-vuotiaana, jollain kestää siihen vuosikymmeniä. Andrea Bocelli opiskeli lakia vielä kun oli 33 ja Martha Stewart julkaisi ensimmäisen reseptikirjansa 41-vuotiaana. Kenenkään ei pitäisi määritellä, mikä on se oikea vuosi siihen, milloin pitää tietää, mikä olet ”isona”.

Oon 26-vuotias, mulla ei oo lapsia, ei omakotitaloa, ei farmaria eikä edes sitä vohvelikonetta. Enkä mä kyllä edes tiedä, missä oon parin vuoden kuluttua. Sen sijaan mulla on paras duuni, kivoja ystäviä ja hauska mies sekä vapaus ja into tulevaisuutta kohtaan.

Sun elämän ajatuskartan teet sinä itse. Tee siitä hyvä. Anna sille myös mahdollisuus vaihtua kuukausittain, sillä koskaan ei voi olla täysin varma, mitä tältä kaikelta haluaa. Ehkä tuo lauantain tyttöjen ilta vielä tuntuu vähän näin maanantainakin, kun on kauhea tarve mussuttaa motivaatiosta. 😉

Motivoivaa maananataita siis toverit.

Kuvat: Laura Karppanen

xo Sar