Olen yleensä aina vuoden lopussa tehnyt koosteen kuluneesta vuodesta, mutta nyt blogin muutettua ajankohta sille vähän viivästyi. Mietin pitkään haluanko julkaista tätä enää ollenkaan. Ehkä pelottaa paljastaa samalla teille kaikille, että viime vuosi ei ollutkaan niin ihana, miltä se siellä Instagramissa saattoi näyttää.

Vuosi 2017 jäi mieleen ikimuistoisimpana monien matkojen ja eteen tulleiden mukavien työmahdollisuuksien vuotena. Se oli myös itselleni samaan aikaan henkisesti raskain ja surullisin vuosi pitkään aikaan. Välillä tuntui siltä, etten saanut kyynelvirtaani loppumaan ja välillä taas tuntui siltä, että voi kunpa tämä onnellisuuskupla ei ikinä puhkeaisi.

Tammikuussa palasimme pitkältä Balin reissulta. Raskaushuhut jäivät vellomaan Venla-gaalan jälkeiseen humuun, kun olin änkenyt itseni kuukauden hiilarikuurin jälkeen siniseen tiukkaan paljettimekkoon ja unohdin olla koko gaalan ajan hengittämättä. Uteluista selvittiin ja sitten mentiinkin Lapista Dubaihin ja sieltä Intiaan.

Huomasin jossain vaiheessa, etten malttanut olla paikallaan. Aina, kun pääsin kotiin, oli suunnitteilla jo jokin uusi matka. Näin on tapahtunut aikaisempina vuosina myöskin, vaikka tällä kertaa luulin löytäneeni jo sen kuuluisan tasapainon elämässäni ja nauttisin siitä normaalista arjesta, vaikka työni ei sitä arkirytmiä täysin tuokaan, vaan se pitää luoda itse. Reissut oli ihan parhaita – fuck se kuuluisa tasapaino.

Korsikan ja Pariisin jälkeen aloin laittamaan Punavuoren asuntoamme laatikoihin kaikessa hiljaisuudessa ja ajoitin muuttomme vielä niin, ettei se päätyisi koko kansan tietoisuuteen. Se jäi pelkäksi haaveeksi, eikä paikkaa olisi voitu tarkemmin kuvailla lehdessä. Se siitä ihanasta yksityisyydestä. Pian löysinkin porttikongista lapun, jossa oli ”Sieppo pois tästä talosta.” Tervetuloa Sara. Sitten olikin vuorossa Lontoo.

Espanja ja Mauritius. Näiden reissujen välinen aika oli itselleni sumun täyteistä. Elämä tuntui todella vaikealta, enkä oikein ollut kykeneväinen mihinkään. Välillä saatoin jäädä vain sänkyyn tekemättä mitään koko päivänä. Olin henkisesti todella palasina.

Tuli kesäkuu, se paras kuukausi vuodesta. Tiesin lähteväni kuukauden kestävälle työmatkalle heinäkuussa, joten tästä kuukaudesta oli otettava kaikki irti. Vietin ikimuistoiset synttärit, sisustin uutta kotiamme, nautin ja nauroin. Riehakkaan Himos-juhannuksen jälkeen oli aika pakata laukut ja lähteä kuvamaan Paratiisihotelli Sisiliaan. 

Kuvausmatka teki hyvää. Tajusin sen vasta silloin, kun palasin Suomeen. Olin saanut miettiä ja pohtia asioita. Miettiä, miksi mä olin ollut niin maassa, kun olin ollut ja pohtia, mitä mä tältä kaikelta ylipäätään haluan. Tunsin olevani taas kokonainen – tosin vain hetken.

Seuraavista ongelmista jotenkin selviydyttyä nousin ylös ja ajattelin, että nyt alan elää tätä elämää itselleni, enkä mieti liikaa muita ihmisiä. Olen itse vastuussa omasta onnellisuudestani.

Kuvat: Janina Pitkänen

Kreikan reissun jälkeen kävin Microblading-koulutuksen ja kuvasimme Onnenpyörän. Tämä vuosi on molempien niiden aikaa. Yhteistyömatka Tukholmaan toi mukavaa piristystä kuvausviikkojen jälkeen. Sitten olikin Tallinnan, Lapin ja Budapestin vuoro. 

Olen siinä suhteessa onnekkaassa asemassa, että teen pitkälti töitä, jotka antavat vapauden matkustella. Osa matkoista on työmatkoja ja osa taas omakustanteisia, jolloin vien työni mukanani sinne, minne ikinä päätänkin lähteä. Kahdeksaantoista ikävuoteen mennessä olin tehnyt ainoastaan yhden ulkomaanmatkan, joten ehkä nyt otan takaisin itselleni sitä, mitä en aikaisemmin pystynyt kokemaan.

Joulukuussa oli Thaimaan vuoro.

Tänä vuonna aion olla Sara, joka keskittyy itseensä. Aion lähteä tähänkin vuoteen rotsi niin auki kuin se vaan voi olla. Sieltä saa jopa pilkistää ripaus rohkeutta ja revittelyä. Yritän ymmärtää mediaa niin hyvässä kuin pahassa, sillä se on osa työtäni. Elän omaa elämääni – siihen ei voi vaikuttaa kukaan muu kuin minä itse. Se on kliseisin ja tärkein neuvoni vuodelle 2018.

Kiitos perhe ja ystävät, kun olette jaksaneet. Tämä vuosi on teidän.

xo Sar

Keskiviikkona se vihdoin alkoi. Se vanha kunnon Onnenpyörä, joka toi itselleni ainakin ne turvalliset lapsuusmuistot mieleen sieltä olohuoneen lattialta, jolloin arvauksien lisäksi kilpailimme myös sisaruksiemme kanssa ilmeisesti siitä, kuka meistä tekisi maailmanennätyksen popkornien syönnissä ja valittaisi ensimmäisenä mahakivusta.

Sieltä se joka paikan Jethro taas ilmestyi tähänkin ohjelmaan ja se tusinamissi sai nimensä tämänkin ohjelman lopputeksteihin. Oi kyllä, siellä me oltiin. Ja arvaatteko mitä, meillä oli mielettömän kivat kuvausviikot takana!

Kun käytiin ensimmäisiä palavereja tämän ohjelman myötä, meille tehtiin selväksi, että emme tule tekemään aikamatkaa takaisin sinne 90-luvulle, vaan nykypäiväisen version siitä menneisyyden Onnenpyörästä. Sen version, mikä pyörii monissa muissakin maissa tällä hetkellä.

No, siitähän sitten kiivas keskustelu syntyikin, kun ensimmäinen jakso tuli ulos. N ei enää ollutkaan N niin kuin Niilo, vaan N. Kirjaimiakaan ei pitänyt enää itse kääntää, vaan nykyteknologia hoiti senkin asian. On hassua huomata, miten ihmiset ovat niin jämähtäneitä siihen tuttuun ja turvalliseen.  Kaikki muutokset missä tahansa elämänalueella tuntuvat pelottavalta ja liian uudelta. Tuskin sullakaan on enää sitä alkuperäistä Nokian 3310, kun on mahdollisuus painaa tuliterällä iPhonella menemään.

Miksi ei mieluummin fiilistellä sitä, että kerrankin saatiin takaisin ohjelma, joka on maustettu pelkästään hyvällä fiiliksellä, jossa kenestäkään ei puhuta pahaa, mitään draamaa ei ole, vaan kaikilla on hyvä meininki ja lisäksi tähän ohjelmaan pystyy osallistumaan sieltä kotisohvaltakin. 

Törmäsin iltapäivälehdissä otsikkoon: ”Sara Siepin rooli mietityttää”, ja kiivasta keskustelua käytiin myös siitä, onko Onnenpyörä nykyisten tasa-arvokäsitysten mukainen. Uudistuksia tehtiin, mutta kirjaimen kääntäjä silti säilytettiin, vaikka nykyinen digitalisaatio olisi tosiaan voinut hoitaa homman yksistäänkin, ja sekään ei näköjään ole hyvä asia. Kysymys kuuluukin, onko asiat ikinä niin hyvin, että se miellyttäisi meitä kaikkia suomalaisia? Vaikea uskoa. Eihän missään muussakaan maassa ole luovuttu kirjaintytöstä sen takia, että on tietokone, joka ne kirjaimet kääntää. Onnenpyörä-tytöt ovat ohjelman vanhimpia peruspilareita, ja kyllä niitä pistetäkin pitää siellä joku laskea. 😉 Jos joku jaksaa pahoittaa mielensä siitä, että sinne se Sieppi laitettiin hipsuttamaan edestakaisin, niin ihan itse suostuin tähän tehtävään, mulla oli kivaa ja hyvä tuntipalkka(sitähän te kysyitte). 

Te, jotka viime kerralle etsitte asioita, mitkä ohjelmassa ovat muuttuneet, niin ensi keskiviikkona sitä ei enää tarvitse tehdä. Voitte nauttia kunnolla ohjelmasta ja osallistua peleihin vaikka Twitterin kautta hästägillä #onnenpyöräkisa. 😉

Ja kiitos – teitä oli iso määrä katsojia! 

Ihanaa viikonloppua! Sitä rauhaa ja rakkautta.

xo Sar

Oon huomannut, että näin aikuisiällä osaan arvostaa ja nauttia näistä maisemista ihan eri tavalla kuin silloin kymmenen vuotta sitten. Meidän laskupäivämme päättyi tänään upeisiin maisemiin, joista saan kiittää täysin siskoani. Mä olin jo siinä vaiheessa iltaa niin kylmissäni päivän jäljiltä, että olisin halunnut mennä lämpimään autoon ja painella saunaan mahdollisimman nopeasti, kun taas siskoni halusi lähteä vielä tunturin huipulle katsomaan auringonlaskun. Onneksi lähdettiin. Näin upealta siellä näytti.

Nyt tämä jääpuikko lähtee sulattelemaan itsensä saunaan.

xo Sar