Törmäsin erääseen viihdeuutiseen itsestäni Facebookin feedillä. Kommentti linkitettyyn juttuun oli: ”Mitä mieltä olette? Tumma vai vaalea?” Kommenttiboksissa oltiin sitä mieltä, että tumma sopii paremmin, mutta näiden kommenttien seassa oli myös erään Lailan kommentti. Laila ei kertonut vihaavansa uutta hiustyyliäni, hän ei kiinnittänyt huomiota yhden suortuvan väärään asentoon tai valitellut sitä, kun kuvassa ei näy kasvojani. Hän päätti tomerasti kommentoida juttua näin: ”Paksut reidet.”

Jäin miettimään tätä kommenttia, en siis sen takia, että alkaisin pohtimaan niitä paksuja reisiäni vaan yleisesti sitä, kuka kehtaa laittaa julkisesti tuollaisen kommentin juttuun, missä ei millään tavalla ole edes jalkani näkyvillä tai vaikka olisikin, mikä ajaa sut siihen pisteeseen, että tuollainen kommentti pitää kirjoittaa?

Ensi kerralla tämä Laila voisi käyttää aikansa järkevämmin ja vaikka kehua ystäväänsä tai kiittää posteljoonia tärkeästä työstä. Niitä hymyjä ei myöskään siinä kaupan kassalla ihan liian usein vaihdeta! 😉 Mulla on lisäksi myös neljäkymmentäviisi muuta ehdotusta – ota rohkeasti yhtyettä!

Ei olla me Lailoja viikonloppuna, vaan nautitaan mielummin positiivisesta fiiliksestä ja ehkä vähän kuohuvasta myös.

(Hiuksistani toivottiin kuvaa myös edestäpäin. Painetaan nyt ihan perinteisellä selfiellä menemään.)

Ihanaa viikonloppua!

xo Sar

Kuudennella luokalla värjäsin tukkani ensimmäistä kertaa kaupasta ostetulla kastanjan sävyisellä kevytvärillä. Siihen maantienvaaleaan tukkaan muutos oli iso, mutta olihan se nyt silloin cool.
Yläkoulussa tukkani oli punainen. Siis kyllä. Aivan tulenpunainen. Sanni rokkaa nykyisin sillä tukalla aika mielettömän hienosti, mutta voitte vaan kuvitella, miltä se siihen aikaan näytti ”mitä ohuemmat kulmakarvat sen parempi” -muotivillityksen kanssa sekä täysin meikittömällä naamalla. Sen aikainen koulukuvani kertoo kaiken oleellisen – Sara, ei punaista tukkaa sinulle.
Siitä eteenpäin tukkani on vaihtanut väriä mustasta vähän vaaleampaan ruskeaan ja taas takaisin tummaan. Värjäyskertoja on siis ollut elämäni aikana aika monta, ja jos voisin mennä ajassa taaksepäin ja antaa jonkinlaisen vinkin sille alakouluikäiselle Saralle, niin sanoisin, että jätä hyvä tyttö se väripaketti sinne kaupan hyllylle.

Olen viihtynyt tummassa tukassa tosi hyvin, mutta aina kahden viikon jälkeen tyvivärini on huutanut apua. Tätä värjäyskierrettä on jatkunut siis ainakin sen kolmetoista vuotta. Siihen, kun lasketaan pidennysten aiheuttamat vahingot, niin hiukseni voisivat olla todella huonossa kunnossa.

Onnekseni tähän polulle on mahtunut mitä mahtavimpia kampaajia, jotka ovat pitäneet huolta hiuksistani tiiviiden värjäyskierteiden ja hiustenpidennystenkin aikana.

Sain tuossa joku aika sitten päähäni ajatuksen, että minusta pitää tulla vaalea, sillä sitä en ole ollut sitten alakoulun jälkeen. Ystäväni suositteli Jennaa, joka toimii Gyylissä kampaajana. Vähän matalalla äänellä sopersin hänelle haluavani vaaleaa tukkaa, ja hän tokaisi reippaasti, että ilman muuta. Aloitetaan raidoilla.

Siis, hän ei sanonut, että tukkani on liian tumma ja tätä on vaikea saada vaaleaksi? Hän ei sanonut, että tukkani tulisi kärsimään todella paljon? Hän sanoi ne asiat, joita jokainen asiakas haluaisi kuulla kampaajalla – oli sun tukkasi musta tai pinkki.

Siitä alkoi meidän yhteinen taival ja eilen se päättyi jonkinlaiseen etappiin, sillä sain toivomani värin hiuksiini. Monia tunteja se vei(ainostaan tosin kolme kampaamokäyntiä!!), mutta hyvän kampaajan lisäksi sain elämääni uuden ihanan ystävän.

Vasemman puolimmainen kuva on otettu ennen kampaajaa, jolloin edellisestä käynnistäni oli noin puolitoista kuukautta. Tummaan pohjaan tehty vaalenneus muuttui vähän oranssahtavaksi ajan myötä, kunnes se päästiin vaalentamaan uudelleen.

Hiuksiini ei missään vaiheessa tehty kokopäävaalennusta, vaan vaalennus suoritettiin raidoittamalla, jotta oma tukkani ei vaurioituisi.

Käykää ihmiset kampaajalla! Tukanleikkuun ohessa voit höpötellä vaikka mitä sun koiralle kuuluu, koska miksi ei. Se on terapeuttista. (Tosin varmista myös kampaajalta, että sille on ok, kun höpöttelet.)

Hiukset: Jenna Granholm / Gyyli

ps. Jos joku näkee mut vielä joskus haaveilemassa tummasta tukasta, niin ne ajatukset ottakoon pois minusta!

xo Sar

Viikko Pariisissa meni todella nopeasti tapaksien, viinikarahvien ja maratonkävelyiden siivittämänä. Siskoni lensi kotiin perjantaina ja sain tänne vielä loppureissun ajan seurakseni poikaystäväni. Kun oltiin siskoni kanssa kierretty jokainen nähtävyys ja Pariisin kivimonumentti, niin mieheni kanssa nautittiin puolestaan hyvästä ruoasta ja kiireettömän viikonlopun fiiliksestä. Tämä oli ihan täydellinen viikko ja voi aika hyvillä fiiliksillä lähteä kohti patongitonta arkea ja omia pussilakanoita. Niitäkin on vähän ollut jo ikävä.

Takki: Zara

Mekko: NA-KD

Neule ja korvakorut: Stradivarius

Aurinkolasit: Monki

Kengät: H&M

Baskeri: Pariisin kojut

Eilinen päivä vietettiin Disneylandissa ja sehän olikin tämän muijan elämän ensimmäinen kerta kyseisessä paikassa. Jopa juustoburgeria sai odottaa ensiksi oven ulkopuolella kaksikymmentä minuuttia, jonka jälkeen kassajonossa sai heilua seuraavat viisitoistaminuuttia ja itse ruokaa pöydässä sai odottaa vielä parikymmentäminuuttia. No, burgerit oli bulit. Voitte vaan kuvitella, kuinka monta sana- ja riimipeliä ehdittiin pelata sitten niissä laitejonoissa. Monta. Tällaiselle ei-kärsivällisyyttä omaavalle ihmiselle tämä oli kyllä hyvä paikka opetella käsivällisyyttä – eli lämmin suositus saman luonteenpiirteen omistaville henkilöille. 😉

En sinänsä ole ikinä ollut mikään huvipuistojen ylin ystävä, mutta joku niissä silti aina viehättää. Kroppani ei kertakaikkiaan kestä niiden laitteiden heittelyä, ja sehän tuli taas todistettua yhdeksän tunnin huvipuistopäivän jälkeen, kun paikallisjuna Pariisiin jo itsessään tuntui järkyttävältä vuoristoradalta unohtamatta sitä ihan jäätävää pahoinvointia. Tähän voi myös vaikuttaa se, että suostuin ensimmäistä kertaa laitteeseen, jonka nopeusvauhtia en edes uskalla ajatella ja joka pyöräytti pään niin monta kertaa ympäri, etten ole edes sen verran kärrynpyöriä tehnyt tähänastisen elämäni aikana. Tästä kokemuksesta saan kiittää rakasta poikaystävääni, jota saatoin ehkä muutaman sadasosasekunnin vihata tuon kauhukokemuksen jälkeen. Junamatkasta selvittiin ja tarinan opetus taitaa jälleen kerran olla se, että Saran tulee kiertää huvipuistot kaukaa. Muistan tämän opetuksen varmaan taas seuraavan huvipuistopäivän jälkeen, johon olen ihan ”vahingossa” suostunut. Oman extremen meidän Disneyland-päivään toi myöskin talvi. Siis kyllä, tämä lapintyttökään ei ollut nähnyt niin sakeaa lumisadetta, mitä me sen päivän aikana koettiin. Onneksi ei oltu tajuttu varautua toppatakeilla tai edes millään muulla talveen viittaavalla varustuksellakaan. Saatiin hyvällä omatunnolla ostaa maailman rumimmat Disneyland-pipot ja näyttää turisteilta, jotka eivät näytä tuntevan vuodenaikaa nimeltä talvi.

Mitä Pariisista sitten jäi mieleen?

•Aamiainen on ihan ok syödä klo 12.37

•Jos tiistaina on hellettä, loppuviikosta tulee talvi

•Kokonaisen viinipullon tilaaminen tuo hassun katseen tarjoilijalta

•Viikon päästä jopa croissantit eivät maistu enää niin hyvältä

•Parvekkeellinen hotellihuone Riemukaarelle päin on best

•Metrokartan voi oppia 26tunnissa, vaikka se alkuun näyttää mahdottomuuksien mahdottomalta

•Liikenteessä ei kai tunneta lainkaan sääntöjä, vaan nopeus on näiden juttu

•Ravintoloihin ei välttämättä pääse syömään enää kolmen jälkeen, vaikka ovi on auki

•Sunnuntai-iltana on vaikea saada karkkia

•Viikko ei riitä lausumaan edes ranskaksi ”kiitos” -sanaa oikein

Nyt viimeisen päivän viettoon täällä ja pian kohti juoksumattoa ja salaatteja. Koti ja arki, nähää pian.

xo Sar