Miltä minusta tuntuu?

Erosta alkaa olla jo hetki aikaa, mutta viime vuosia on vaikea unohtaa. Ennen tätä parisuhdetta olin onnellisesti monta vuotta yksin ja unohdin, miten paljon ero voikaan satuttaa, vaikka se olisikin pelkästään ainoa ja oikea ratkaisu.

Kun elää suhteessa, joka on täynnä pettämistä ja valehtelua, se jättää isot jäljet sen jälkeiseen elämään, vaikka haluaisi kuinka aloittaa alusta. En olisi halunnut olla sinisilmäinen, mutta tämä suhde teki sen minulle. Aina löytyi jokin selitys asioille, välillä jopa aivan liiankin uskottava. En erottanut totuutta enää valheesta, sillä se tehtiin aina niin taidokkaasti ja häikäilemättömästi. Tällä hetkellä en voi luottaa edes omiin ystäviini ja se tuntuu äärettömän pahalta ja surulliselta.

Hurjinta tässä kaikessa on välillä ollut se, että olen joutunut pitämään näitä kaikkia asioita itselläni, vaikka mieleni olisi tehnyt huutaa koko maailmalle, että ei näin. Viimeisimpinä muiden silmään täysin mitätön kommentti joulun aikaan ex-mieheltäni Instagram-kuvaani, mutta tämän kaiken taka-ajatuksena taas se mielikuva kaikille, että olisimme hyvissä väleissä hänen kanssaan. Eron jälkeen hän päätti päivittää Instagramiaan kehumalla vuolaasti minua, jotta saisi nostettua itsensä hyvään valoon hyvänä poikaystävänä, vaikka todellisuudessa hänen olisi pitänyt pyytää anteeksi julkista nöyryytystä, mitä olen hänen kanssaan joutunut lehtiotsikoissa kokemaan hänen känni- ja naisseikkailujen myötä. Olen myös joutunut lukemaan Jodelista hänen omia aloituksiaan parisuhteestamme.

Miksi en lähtenyt? Hän sai kaikki teot ja tapahtumat käännettyä aina niin, että syytin niistä itseäni, joka näin jälkeen päin kuulostaa tietysti täysin käsittämättömältä. En pystynyt lähtemään. Jos yritin, hän oli oikealla hetkellä heikko ja murskana. Mietin aina, että kyllä kaikki järjestyy ja halusin nähdä muutosta, vaikka sisimmässäni tiesin, että sellaista ei tule. Minua pelotti lähteä. Hän joutui sanomaan viimeisen sanan meidän suhteemme tilasta, koska en ollut itse enää edes siihen kykeneväinen. Tosin se olikin tälle suhteelle täysin ominainen loppu. Olin täysin rikottu, enkä kyennyt toimimaan enää niin, miten normaalisti toimisin. Yritin auttaa, mutta tulinkin vain nöyryytetyksi ja loukatuksi. En toivo tällaista kohtaloa kenellekään.

Olin jopa valmis lähtemään hänen kanssaan kesällä varatulle matkalle nyt tammikuussa, kunnes kuulin hänen löytäneen jo uuden naisen työporukastaan, joka olisi jo hänen toinen siitä jengistä. Onneksi yhteistä reissua ei koskaan tullut. Täällä olen vähitellen löytänyt takaisin itseni kunnioituksen ja tajunnut, ettei kukaan koskaan enää saa rikkoa minua tällä tavalla.

Mitä haluan tällä kaikella sanoa? Älkää pilatko omaa elämäänne huonossa suhteessa. Olet liian arvokas ihminen kokemaan mitään tällaista. Lähde vielä, kun voit. Minä en osannut sitä ajoissa tehdä.

Vaikka olen julkisuudessa, olen ihminen. Tunnen, suren ja itken. Minusta on tuntunut tärkeältä olla rehellinen täällä teille, vaikka se on voinut näyttääkin katkeran ex-tyttöystävän tilitykseltä, mutta näyttäköön. Jos voin rohkaista yhtäkään teistä ottamaan askelta parempaan elämään, otan sen tittelin mielelläni vastaan. En olisi koskaan halunnutkaan julkisesti voivotella, mutta olen ollut vaan niin voimaton, joten tätä kaikkea olisi ollut vaikea peittää.

Tämä tekstini jääköön tästä viimeiseksi.

Kunnioitetaan ja ennen kaikkea arvostetaan toisiamme.❤️ Nyt kuivaan kyyneleet.

A word of truth that hurts for a while is better than a lie that lasts a lifetime.”

xo Sar

Huomenta sunnuntaityypit. Täällä aamu alkoi pannukakuilla, äänikirjalla ja auringolla. Näin suomalaisena en tietenkään voi pelkästään hehkuttaa tätä aamua, vaan joudun myös kertomaan, että ilmastointilaitteet pauhaavat täällä öisin aivan omassa elementissään ja synnyttävät kurkkukivun sekä aamiainen oli tänäkin aamuna 45minuuttia myöhässä. Selvittiin kuitenkin tästä aamusta.

Sain Instagramiini kommentin, joka kuului about näin: ”Ei taida ainakaan olla mainosmatka, kun noin salainen kohde on.” Salainen? Olen tykittänyt kuvia Instagramiini sen verran paljon, että edes oma äitini ei ole kysynyt matkani aikana, mitä mulle kuuluu, kun on voinut katsoa päiväni minuuttiaikataulun suoraan somesta.

Merkitsen aina kaupalliset yhteistyöt ja sponsoroidut matkat postauksiini ja sellaisia ei ole kuvissani nyt näkynyt. Tarkoitukseni ei ole ollut myöskään ”salata” kohdetta, mutta mulla on itselläni jotenkin kivempi ja vapaampi fiilis matkoilla, kun en kerro sillä hetkellä hotellini nimeä tai sijaintia. Täällä matkaajat ovat varmasti myöskin tunnistaneet kohteen lisäämistäni kuvista. Jos haluaisin jostain syystä salata reissuni täysin, feedistäni ei loogisesti tällöin löytyisi myöskään matkakuvia. Kuvieni takana ei ole siis salarakas, vaan ihana ystäväni Rosanna, joka lähti matkalle mukaan lyhyellä varoitusajalla.❤️

Olen tällä hetkellä siis Balilla. Vietin joulun täällä kolme vuotta sitten ja silloin päätin, että tänne olisi tultava vielä joku kerta uudestaan. Yleensä tykkään enemmän vaihtaa kohteita kuin seikkailla samoissa mestoissa uudelleen, mutta tässä Balissa oli jotain sellaista, mikä veti mua takaisin. Tosin sen voi selittää myös se, että kolmen vuoden takainen reissu oli niin onnistunut kaikin puolin, eikä silloin ehditty ihan kaikkea näkemään, joten halusin päästä vielä kiireettömällä ajalla nauttimaan tästä maasta toistamiseen. Ja kyllä, rakastan tätä paikkaa nyt vielä enemmän.

En ollut vielä joulukuussa varma, että tulenko tekemään tätä matkaa lainkaan. Kaikki oli siis buukattuna ja olin suunnitellut tätä useita kuukausia. Onneksi päätin lähteä, vaikka tästä erilainen matka tulikin. Kaikki majoitukset olen löytänyt Instagramin kautta ja ne ovat varattu useita kuukausia aikaisemmin, koska lyhyellä varoitusajalla näitä paikkoja olisi ollut mahdotonta saada. 

Päivitän someani ahkerasti koko reissun ajan, koska näissä maisemissa kamera on täysin mahdotonta yrittää pitää poissa. Pyrin päivittämään myös blogiani ainakin pari kertaa viikossa, mutta meen täällä aikalailla kuitenkin fiiliksen mukaan. Jostain syystä matkoilla mulla tulee sellainen kirjoitusstoppi päälle ja aivot raksuttelee kaiken maailman muita hassuja ideoita ja unelmia, mitä haluaisin päästä työstämään Suomeen palatessa. Nyt vakavassa harkinnassa ovat niinkin pienet asiat kuin oma sisustusliike ja kahvila. Jep.

Tässä kuitenkin vielä pieni kuvapläjäys paikasta, jossa uuden unelmakartan syntymiseen menee vain muutama hassu päivä:

xo Sar

 

Ennen tätä kirjoitusta palasin tämän vuoden maaliskuussa tehtyyn postaukseen, jossa kävin läpi vuotta 2017. Oli surullista huomata, että tämäkään vuosi ei ollut ihan sellainen, mitä tästä suunnittelin. Kun Bangkokissa tasan vuosi sitten ikimuistoisella dinnerillä kohotin onnellisen maljan(jos toisenkin) uudelle vuodelle 2018, en olisi uskonut, millaisen vuoden joudun käymään läpi.

Havahduin lokakuussa siihen, että en yksinkertaisesti päässyt enää sängystä ylös. Peruin sovittuja tapaamisia sen verran, mitä pystyin ja vetosin kovaan kiireeseen. Kiire minulla olikin, mutta mikään ei kiinnostanut. Halusin olla vaan yksin ja viettää päivät kotona. Ajatus lähikauppaan menemisestäkin ahdisti minua. Huonoimpina päivinä en avannut edes verhoja.

Instagramissani ja iltapäivälehdissä hymyilin, vaikka minuun sattui, koska niin kai kuului tehdä. Olin päättänyt, että olen se vahva tyyppi, joka saa puskea pahan olonsa ulos vain kotona, kun kukaan ei ole näkemässä. Jaksoin sitä hetken, kunnes päästin tunteet valloilleen ihan kunnolla. Saatoin purskahtaa itkuun jopa ruokaostoksilla tai ravintolaillallisilla, koska en pystynyt enää salaamaan huonoa oloa. Ymmärsin, että mitä enemmän toitotin itselleni, että kaikki on hyvin, niin kaikki meni vain huonommaksi. Tiesin vain sen, että jotain oli tehtävä, jos halusin saada oloni paremmaksi.

Olin juuri pakannut elämäni taas kerran laatikoihin ja muuttanut uuteen asuntoon. Luulin naiivisti, että nyt alkaa vihdoin se elämä, joka mulla oli ollut kadoksissa jo hetken. Muuton myötä itselläni alkoi kuitenkin aivan uusi prosessi ja välillä tuntui siltä, etten olisi koko eroprosessia missään vaiheessa käynytkään kunnolla läpi, vaikka kuukaudet ennen sitä olivatkin yhtä helvettiä.

Muutamia viikkoja myöhemmin halusin vain päästä pois. Määränpäällä ei ollut niinkään väliä, kunhan se oli kaukana. Ostin lentoliput ja lähdin Aasiaan. Teki mieli paeta. Pari viikkoa vietin kaukana kotoa aivan yksin. En tainnut puhua reissun aikana muuta kuin työntekijöille, mutta sellaista matkaa toivoinkin. Tunsin pitkästä aikaa, että voin hengittää kunnolla, eikä rinnassa ollut sitä pistävää kipua tai inhottavaa ahdistusta. Olin jopa hetkittäin onnellinen, ja se tuntui vieraalta tunteelta.

Takaisin tullessani aloitin jouluvalmistelut ja tein paljon töitä. Mitä enemmän olin menossa, sitä vähemmän minulla oli aikaa miettiä mitään. Rakastan joulua, enkä halunnut pilata sitä ikävillä ajatuksilla. 

Nyt olen matkalla, jonka buukkasin useita kuukausia sitten ex-poikaystäväni kanssa. Meinasin jättää reissun tekemättä, mutta olin nähnyt paljon vaivaa tämän eteen ja olisi ollut sääli jättää kaikki väliin. 

Kulunut vuosi oli mulle äärettömän raskas ja opettavainen. Vaikka näytin niitä vaikeitakin hetkiä somessa, te pysyitte mukana ja jopa kannustitte minua olemaan avoimempi ja rehellisempi. Olen todella kiitollinen teistä.

Olen onnellinen tällä hetkellä siitä, että vuosi vaihtuu vihdoin ja pääsen jättämään tämän kaiken tuskan taakseni. Ensi vuonna aion kysyä itseltäni, mitä minä haluan tältä vuodelta ja mennä täysillä jokaista unelmaani kohti. Aion antaa ystävilleni aikaa ja vuorostani kuunnella heitä. Yritän etsiä takaisin luottamusta uusia ihmisiä kohtaan sekä löytää takaisin sen Saran, joka olin vuosia sitten. Se huoleton, onnellinen, iloinen ja ennen kaikkea omasta elämästä täysillä nauttiva tyyppi.

Tein viime vuonna lupauksen itselleni, että keskittyisin tänä vuonna itseeni. Sitä lupausta en pitänyt, joten ensi vuonna on vihdoin sen vuoro.

Parasta uutta vuotta teille, lukijat.

Ps. Toivottavasti tekstini jää vaan blogiin, koska tänne se oli ainoastaan tarkoitettu.

Tänään mua hymyilyttää, koska vuosi 2019 otetaan vastaan näissä tunnelmissa:

xo Sar