Maanantaiaamuna Maria Veitola pyysi minua vieraakseen EVS:ään. Maria teki heti selväksi, että parisuhteesta emme puhuisi sanallakaan, vaan häntä kiinnosti yksinomaan minun urani. Millaista työtä some on? Mitä kaikkea sen taakse kätkeytyy? Mitä se vaatii ja mitä se antaa? Kerrankin joku halusi antaa minulle alustan puhua siitä, mistä minulla on paljon sanottavaa – suostuin.

Puhuimme puhelimessa pitkän tovin tulevasta lähetyksestä ja kaikki kuulosti kivalta. Tuntui mukavalta päästä vihdoin avaamaan koko tätä some-maailmaa myös oman blogin ulkopuolella, uskottavana ammattina. Odotin haastattelua todella paljon.

Ennen lähetystä kävimme lisää läpi asioita, mistä tulisimme sen nopean kahdeksan minuutin aikana puhumaan. Minulle kerrottiin kysymyksiä ja aiheita, fiilikseni oli odottava ja innostunut.

Sitten alkoi itse haastattelu.

En osaa oikein kuvailla edes sitä tunnetta, mitä kävin heti ensimmäisten minuuttien aikana läpi. Oloni oli kai sanalla sanoen hämmentynyt. En halua mennä sen enempää yksityiskohtiin, mutta sanotaan näin, että millään, mitä olimme bossladyn kanssa sopineet, ei enää ollut mitään merkitystä. Kysymykset, jotka olimme käyneet etukäteen läpi, väistivät provosoivempien tieltä.

Ymmärrän, että jos haastateltava ei annakaan itsestään mitään, on haastattelijan pakko alkaa kaivaa uutisaiheita vaikka väkisin. Mutta tällä kertaa olimme käyneet läpi aiheet, mistä puhuisimme ja olin valmis kertomaan niistä todella kattavasti. Se ei tuntunut riittävän.

Viesteissä, puheluissa ja takahuoneen läpikäynneissä Marian sävy oli todella kunnioittava. Hän vaikutti vilpittömästi siltä, että haluaa tietää, mitä se vaatii, kun henkilöllä on toistasataa tuhatta seuraajaa ja jokainen päivitys vaikuttaa siihen, mitä seuraajat ajattelevat päivittäjästä.

Välittömästi, kun suora lähetys alkoi, Marian suhtautuminen muuttui. Sovitut kysymykset jäivät ja tilalle tuli lähinnä kaula-aukkooni ja laukkuihini liittyviä kysymyksiä.

Varmasti parempi esiintyjä olisi hoitanut yllättävän tilanteen hienommin. En häpeä myöntää, että oma keskittymiseni meni siihen, että pelkäsin, mitä seuraavaksi oikein tulee. Takahuoneessa käydyssä keskustelussa ei ollut mitään vihjettä tulevasta. Luulin, ilmeisen naiivisti, että keskusteltaisiin vakavasti molemmat toista kunnioittaen. Hämmennyin ja jäädyin. Ehkä myös vähän ihmettelin, mitä mä ylipäätään tein siellä edes sitten vieraana.

Tuntui siltä, että mulle asetettiin jokin ansa. Ennen lähetystä fiilis oli lämmin ja sydämellinen, mutta kun suora alkoi, tilanne oli kaikkea muuta. Olin melko järkyttynyt, että kirjaimellisesti yksikään kysymys ei liittynyt siihen, mistä alunperin puhuttiin.

Ps. Kiitoksia teille kaikille lukuisista viesteistä.❤️

xo Sar

•Aikansa asukriiseiltyä päälle valikoituu se maailman isoin huppari. Siinä on ihmisen hyvä olla.

•Sellainen väkipakolla liikkuminen. Somessa tulee vastaan vaan kuntosalitarjouksia ja joka puolella näkee lenkkeilijöitä. Voi helvetti. Enää ei voi laittaa edes kesälomaa syyksi liikkumattomuuteen.

•Toi aloitti uuden koulun, toinen vaihtoi työpaikkaa ja paras ystävä on lähdössä kuukausiksi ulkomaille. Mitä mun elämässä tapahtuu? Kyllähän syksyllä pitää aloittaa jotain uutta, kun kaikki muutkin. Ehkä alan joogaa, riittääks se?

•Jääkaappi siivotaan meetwursteista, juustoista ja Kolme juustoa -kermapurkeista. Tilalle tulee niitä ProPudeja, Nocco-juomia ja maustamatonta kanaa. Kiitos, mutta ei kiitos. Toistaiseksi mulle riittää toi kana.

•Extempore-illat ystävien kanssa siinä viinilasillisen äärellä vaihtuu Hertsikan portaisiin. Ehkä sujautan sinne treenilaukkuun joskus sen viinipullon yllätykseksi mimmeille. Siis heti ku mä vaan kerkeen sinne Hertsikkaan niiden kaa.

•Enää ei oo kiire aamulla rannalle, jotta siitä päivästä saisi mahdollisimman paljon aurinkoa irti. Onks täältä sängystä siis nyt pakko nousta?

•Tästä se elämä taas alkaa sen imurin ja mopin kans. Ai että, on tää ihanaa.

•”Ei mun tarvi tätä ihan kunnolla purkaa, ku mä oon varmaan taas lähössä johonki!” No enää en oo. Kesälomalaukkujen purkamistalkoot siis alkakoon.

•Neljän ruuhkat. Kaikki tietää. Matka Kalliosta Punavuoreen vie saman ajan kuin ajaisin Torniosta Ouluun 120km, eli kevyet puoltoista tuntia.

•Se yltiöpäinen Ikea-kynttilöiden hamstraaminen niihin kaappeihin.

Huppari: NA-KD

Housut: ASOS

No ei vaan. Syksy, kyllä mä oikeesti tykkään susta. Kyllähän tää kesä taas kestikin. 15 perjantaita joulukuuhun! Emmä kestä!

xo Sar

Kokosin huhtikuun puolessa välissä sellaista omaa, epävirallista, kesän to do -listaa. Tänään palasin tuon kyseisen listan pariin ja huomasin, että olisin saanut ruksata sieltä vain ihan muutaman kohdan. Missä oli se roadtrip Hankoon, kaupunkikierros uudella Jopolla tai edes se kliseinen kesäpiknik siellä Suomenlinnassa? Ei ainakaan mun kesälomassa.

Arkipäivät liitelivät ohitseni täysin samanlaisena. Välillä oli vaikea muistaa oltiinko tiistaissa vai torstaissa, eikä sillä toisaalta ollut edes väliä, missä päivässä mentiin. Välillä oli energiaa tehdä asioita, välillä ei. Viikonloppuisin ajatukset oli helppo unohtaa hetkeksi erilaisilla festareilla tai muissa kesätapahtumissa, kunhan oli paljon ihmisiä ympärillä ja meteliä sen verran, ettei tarvinnut kertoa, mitä mulle kuuluu.
(Ketä muuta ahdistaa lause: ”Mitä sulle kuuluu?”)

Kieltämättä tämä kesä ei ollut lainkaan mun juttu ja olen enemmän kuin iloinen siitä, että sen saa vihdoin jättää taakse. Ehkä avaan syitä myöhemmin, ehkä en. Nyt koen tarpeelliseksi keskittää kaikki ajatukseni ja energiani tulevaan syksyyn, sillä siitä kelasin tehdä kivan.

Olen tosi kiitollinen teille, että olette jaksaneet kulkea mun matkassa mukana, vaikka en ole kovin aktiivisena täällä ollutkaan. Mulla on paljon ideoita varastossa ja palaan halusta päästä höpöttelee niistä teille.

Voimia kaikkien loppuviikkoon.

Ps. Miksi ei-kivoista asioista ylipäätään on niin vaikea puhua ääneen? Nehän ovat osa jokaisen elämää.

Tällaisia kevyitä ajatuksia tähän torstaihin.

xo Sar