En tiedä, miksi oon nyt lähiaikoina kiinnittänyt jotenkin enemmän huomiota muiden ihmisten käyttäytymiseen. Ja toki myös omaanikin. Ehkä se on tää kevät ja valo, jotka tuovat sellaista hymyä ja positiivista energiaa ympärillemme – tai ainakin osalle meistä.

Tulee mieleen muutaman viikon takainen tilanne, jossa olimme kaverini kanssa kuvaamassa eräässä sisäpuutarhassa. Olimme siirtäneet kaksi pientä tuolia sellaisen kulkuväylän eteen, jotta saimme niiden takaa olevan tilan käyttöömme kuvia varten. Säikähdimme ihan valtavasti, kun yhtäkkiä kuului kovalla äänellä kipakka naisen ääni: ”Tytöt! Ne tavarat pitää laittaa paikoilleen, eikä tähän saa jättää mitään!”

Hetkinen, siinä oli kaksi pientä ja kevyttä tuolia, jotka olisi ollut myös mahdollista kiertää. Sen sijaan, että olisit hiukan ottanut askelta sivummalle ja ohittanut ne tuolit, päätit rääkyä meille pää punaisena. Meillä ei ollut todellakaan tarkoitus jättää niitä siihen, vaan olisimme todellakin laittaneet kaiken paikoilleen, mutta emme olleet edes ehtineet kuvata loppuun.

Tämä lyhyt viisitoistasekuntinen tilanne pilasi mun päiväni täysin. Jos tämä nainen ei olisi raivonnut meille huonoa aamuaan, olisi siitä päivästä tullut itsellenikin ihan täysin erilainen.

Jos tästä pitää jotain positiivista näin jälkeen päin löytää, niin tämä nainen laittoi miettimään myös omaa käyttäytymistäni. En halua ikinä olla noin töykeä, kylmä ja itsekeskeinen kiukuttelija, joka saa omalla energialla ympärillä olevat ihmiset voimaan pahoin.

Tästä päästäänkin toissapäiväiseen tapahtumaan, kun veimme ullakolle pitkästä aikaa lisää tavaraa. Joku oli päättänyt ruuvata auki lukkomme kiinnitysjutut(samalla rikkoen sen kokonaan) ja ottanut tuntumaa meidän tavaroihimme ihan omankädenoikeudella. Nyt meidän matto sitten koristaa kauniisti jonkun toisen asuntoa. Muista tavaroista en ole vielä varma, mutta eiköhän se siinä samalla jotain muutakin ahminut mukaansa. Mitä tällaisten ihmisten päässä pyörii? Tuli niin paha mieli ja raivo tätä ihmiskuntaa kohtaan, kun emme voi sen vertaa arvostaa toistemme tavaroita.

Viime kertaisesta oppineena minä sentään vedin henkeä ennen kuin soitin isännöitsijälle, sillä en halunnut pilata hänen päiväänsä omalla kiukullani. Olisin saattanut siinä suutuspäissäni syyllistää häntä vaikka siitä, miksi kiinnityskohta oli edes sellainen, että se oli mahdollista ruuvata pois. Onneksi poikaystäväni sattuu olemaan rauhallisin ja ”kyllä kaikki selviää” -henkinen kaveri, joten puhelinsoitto meni hänen seurassaan leppoisasti. Syyllistäminen ja kiukuttelu eivät vie asioita muutenkaan yhtään eteenpäin – pahentavat entisestään. Joten hengitellään toverit ihan rauhassa ja sitten vasta toimitaan.

Voidaanko nyt aloittaa tämä kevät ja olla ihania toisillemme? Sellaisia iloisia ja kivoja tyyppejä, sillä koko aikaa ei sada vettä tai räntää, ja muutaman selfienkin ehtii ottaa päivän aikana, kun verhot voi vihdoin avata näiden kuuden kuukauden jälkeen. Ja sitä paitsi, ulkona paistaa aurinko!!!

Kuvat: Janina Pitkänen

Ja sinä ullakkovaras. Jos/kun aiot myydä sen maton, nii myy nyt ees hyvällä hinnalla – ei nimittäin ollu mikää edullinen!

Pirteetä viikonloppua jengi!

xo Sar

Sain eräältä lukijaltani viestin, että voisinko kirjoittaa siitä, mitä mä teen ite silloin, kun tulee se kuuluisa läskirumatyhmä-päivä. Sehän iskee tietysti juuri sillon, kun elämä potkii muutenkin pahasti päähän, eikä niitä itkupotkuraivareita siinä peilin edessä juuri sinä päivänä kaivattaisi. Vartalopositiivisuus on ollut lähiaikoina muutenkin aika paljon pinnalla tässä meidän somemaailmassa, mikä meitä tällä hetkellä ympäröi.

Mä olen urheilun suhteen nykyisin tosi fiiliksen mukaan menijä. En halua tunkea itseäni väkipakolla salille, vetää protskujuomia nenästä kiinni tai pakottaa itseäni sinne Töölönlahdelle, jos musta ei vaan siltä tunnu. Nuorempana harrastin todella paljon urheilua aina hiihdosta jalkapalloon asti, kunnes ne kaikki lukioaikoihin jäivät ja löysinkin sitten itseni pelkästään salilta ja juoksupoluilta. Välillä kaipaan kunnon joukkuepelejä esimerkiksi salibandyn parissa tai vaikkapa joogan aloitus olisi siistiä, mutta miksi näin aikuisiällä tuntuu mahdottomalta aloittaa mitään uusia harrastuksia?

En usko, että tulen koskaan pääsemään eroon etuliitteestä ”missi”. Ja tämähän tarkoittaa myös sitä, että näin kuuden vuoden jälkeenkin mun tulee olla niissä ”missin mitoissa”, sillä olenhan mä se missi-Sara. Ei, ei mun tarvi.

Olen näiden vuosien aikana kohdannut niin paljon kommentteja koskien ulkonäköäni ja painoani, joten ehkä olen senkin takia niin sinut kroppani kanssa, sillä olen ymmärtänyt sen, että vain sillä on väliä, miltä musta itsestä tuntuu, kun katson peilistä. Vaikka itselleni on tullut kiloja lisää missivuoden jälkeen, mä olen täysin ok sen asian kanssa. Ei 26-vuotiaan kroppa reagoi samalla tavalla kuin silloin 19-vuotiaana, jolloin oli mahdollista vetää niitä herkkuja niin, ettei ne edes näkynyt siinä puntarilla. Jos musta tuntuu, että haluan sunnuntaisin vetää burgeria – mä syön sen. Kun taas tuntuu siltä, että housut puristaa ja olo on väsynyt, huomaan, että jotain on nyt tehty väärin ja vaihdan terveellisemmän linjan. Oon huomannut, että tällainen rennompi tyyli sopii itselleni. Jos aloitan dieetin, sorrun helpommin. Hyvänä esimerkkinä tästä on kuuden päivän keittodieetti, joka päättyi lopulta jo 11 tunnin jälkeen, kun huomasin täyttäväni valtavaa nälkää kotiintilatulla pizzalla. Olen myöskin kokeillut sitä, miltä tuntuu treenata viisi kertaa viikossa ja laittaa kalorimäärä niin alas, että jossain kohtaa se romahduspiste tulee pakolla vastaan ja enää ei vaan jaksa. Lyyhistyy, ja tuntee epäonnistuneensa, vaikka todellisuudessa on kuluttanut itsensä puhki. Energiaa ei enää ole, vaan suorittaminen on pakonomaista.

Pari vuotta sitten mua pyydettiin mukaan bikinikuvauksiin ulkomaille, jonka yhteydessä mulle sanottiin, että reissuun on vielä sen verran aikaa, että varmaan sen kolme kiloa voit ainakin ottaa pois. Vastasin ihan suoraan, että niin kauan, kun mä itse olen tyytyväinen itseeni, en aio kenenkään mieliksi laihduttaa. Kieltäydyin, mutta ottivat minut mukaan joka tapauksessa. Haluan muistuttaa teitä, että älkää antako kenenkään määritellä, kuinka paljon sun tulisi painaa tai millainen sun tulisi olla. Sen määritelmän teet ainostaan sinä itse.

Kun tulee läskirumatyhmä-päivä, käyn mielessä läpi niitä ajatuksia, mistä se fiilis kumpuaa. Ei se välttämättä aina johdu siitä sun mekosta, mikä sillä hetkellä muka puristaa, vaan sen päivän aikana on voinut tapahtua jotain muuta, joka on saanut sulle huonot fiilikset ja purkautuu ulos sitten liiallisena itseinhona. Kun syö terveellisesti, liikkuu omasta vapaasta tahdosta ja herkuttelee aina välillä, niin tuollaisia päiviä ei tule vastaan paljoa. Silloin, kun tarvitsen itse välillä motivaatiota treenien ja ruokavalion suhteen, niin yleensä vedän muutaman viikon jonkun helpon dieetin mukaan(itselläni se on ollut Fit By Sofia, mutta esimerkiksi somesta löytyy nykyisin vaihtoehtoja todella paljon), jolloin sellainen turvotus ja pöhö on nopeasti historiaa ja siitä on helpompi jatkaa terveellisillä valinnoilla. Välillä on myös mukavaa treenata ihan kunnon PT:n kanssa, jolloin saan vietyä treenit oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja huomaankin, että kyllä mä jaksan ja pystyn, jos vaan haluan tarpeeksi. Muutenkin treenaminen toisen ihmisen kanssa on itselle paljon mieluisampaa. Saliselfietkin jää silloin ottamatta ja lehdet lukematta. 😉

Kuvat: Janina Pitkänen

Elämä vaa’an kanssa ei ole mun juttuni. Haluan elää niin, että kaikki on mahdollista. Kyllä niitä bikinikuvauksia voi silti tehdä ja tuntea itsensä upeaksi, joten miksi kieltäytyä hyvästä ruoasta. 😉 Kun tekee arkena järkeviä valintoja, viikonloppuna voi huilaa. Se on mun dieettini ja voi kyllä, siitäkin on välillä lipsuttu, mutta mitäs sitten!

Nautitaan elämästä, eikä tuijoteta liikaa niitä numeroita.

xo Sar

Pääsiäinen Stadissa. Mulle se tarkoittaa samaa kuin Gaijinista ei saisi enää Pork Buneja, Tempparit tulisivat vain kerran viikossa, ketsuppi loppuisi lähikaupastani tai Woltista ei saisi enää kotiinkuljetusta. Yksi tärkeä rutiinini tältä vuodelta näyttää saavan nyt suuren muutoksen ja sen sisäistämiseen menee pieni hetki, kuten huomaatte. 😀 Mitä täällä Stadissa oikein kuuluu tehdä? Mä en rehellisesti edes muista, milloin olisin viettänyt pääsiäisen jossain muualla kuin Lapissa.

Silloin aikanaan, kun muutin Lapista Helsinkiin, jouduin jättämään perheeni sinne ja sen aikaiset ystävät. Rakastan Helsinkiä, mutta aika usein haaveilen siitä, että rakas Fiestani vetäisi tuon matkan vaikka edes neljässä tunnissa. ”Kotikotiin” on enää turha lähteä pariksi päiväksi, sillä koko aika kuluu matkoihin. Toki ihan niin metsässä se ei ole, että lentokoneet eivät sinne lentäisi, mutta jos sen lennon yrittää saada halvemmalla kuin lennot Bangkokiin, pitäisi matka varata ainakin neljä ja puoli kuukautta aikaisemmin. Tällaisena extempore-ihmisenä se on aika vaikea ellei jopa täysin mahdoton yhtälö itselleni.

Takki & kengät: NA-KD

Housut: Topshop

Huivi: H&M

Oon myöskin aika huono olemaan paikallani, jos kaikki ihmiset ovat jossain muualla, missä silloin ”kuuluu” olla. Tästä hyvä esimerkki on meidän parin vuoden takainen joulu Balilla, kun iski ihan kauhea ikävä kotiin, vaikka olin eniten haaveilemassani matkakohteessa Balilla. Siis kyllä. Mulla oli niistä Balin täydellisen hienoista maisemista ikävä kahdenkymmenen asteen pakkaseen ja siihen kinkkupöytään, missä jouluna kuuluu mun mielestä olla. Välillä ehkä voisin ravistaa itseäni ja tehdä muutoksia niihin lapsuudenaikaisiin juttuihin. Varmaan näin 26-vuotiaana niitä olisi hyvä alkaa jo vähän muokata.

Tällaisena reissuliisana on varmasti myös ihan hyvä idea hengähtää välillä kotona. Tänne ei itsestään ilmesty kevätsiivousta, eikä hiljainen Töölönlahtikaan kuulostaa yhtään hullummalta idealta tai ajatus siitä, että ruokakaupat ovat kiinni, joten voi vetää hyvällä omatunnolla sitä hyvää kotiinkuljetuksella.

Jos löydän itseni huomenna lentokoneesta menossa määränpäähän X, niin saan syyttää siitä hyvää ystävääni, jolle on välillä vaikea sanoa ei. 😉

Ihanaa ja ennen kaikkea rauhallista pääsiäistä teille kaikille.

Kuvat: Laura Karppanen

xo Sar