Koirapelkoisen koirakuume huhtikuu 22, 2018
En olisi ikinä voinut kuvitella sanovani tätä ääneen, mutta kyllä, minulla, Sara Siepillä, on jäätävän iso koirakuume. Siis sellainen koirakuume, että voisin heti huomenna lähteä hakemaan jotain söpöä pentua vaikka tuhannen kilometrin päästä ja se olisi todellakin mulle kaikki kaikessa. Pitäisin siitä hyvää huolta, paijaisin, leikkisin ja pussailisin. Se olisi varmasti yksi elämäni parhaimpia hankintoja.
Tätä kaikkea varjostaa tietysti se, että en ole todellakaan varma, osaanko olla koiran kanssa. Mitä jos epäonnistun ja koira ei tykkääkään minusta? En edes tiedä, mitä ne syö ja kuinka useasti. Kuinka monta kertaa niitä pitää käyttää päivän aikana ulkona ja miten ne reagoi muihin koiriin? Kuinka usein koiraa kuuluu pestä ja miten siitä näkee, että sillä on kaikki hyvin?
Kuten huomaatte, mulla ei ole oikeastaan minkäänlaista kokemusta koirista. Oon elänyt elämäni tähän asti aikalailla koirattomassa ympäristössä, eikä meillä ole kotonakaan ollut yhtäkään koiraa (ellei yhtä söpöä kummitätini koiraa lasketa mukaan, joka kävi meillä ehkä neljä kertaa vuodessa ja syötin sille salaa aina ruokaa).
Tämän kaiken lisäksi oon vieläpä koirapelkoinen. Pienenä tyttönä lähdin polkemaan pyörälläni vähän kauemman naapurini luokse, jotka omistivat pari ajokoiraa. Ne olivat yleensä aina kiinni, joten sen takia uskalsin ajaa sinne yksin pyörällä. Isäni oli tietysti virittänyt pyörääni sellaisen pitkän viirin, joka sitten näkyi ihan joka paikkaan asti, tosin ei ehkä sinne Mount Everestille, mutta tiiätte kyllä. Jokainen sen kylän ihminen näki, missä se Sara oikein milläkin hetkellä pyöräili. Tämä kyseinen ajokoira näki myöskin, eikä jostain syystä sillä kyseisellä hetkellä ollutkaan siinä tutussa hihnassa kiinni. Hän tuli kovalla vauhdilla mutkan takaa pyöräni päälle ja kaatoi minut maahan. Ei hän onneksi enää sen jälkeen mitään pahaa tehnyt, haisteli ja vähän kuonollansa töni minua. Mutta arvaatteko, millaiset traumat tämä kokemus jätti 7-vuotiaalle tytölle, jolla ei ollut muutenkaan mitään kokemusta koirista? Vielä tänäkin päivänä hyppään samantien toiselle puolelle katua, jos vastaan tulee yli polven korkuinen koira.
Kuvat: Laura Karppanen
Aikuisiällä oon saanut tuntumaa pienempiin koiriin, sillä muutamalla ystävälläni sellainen on. Oon huomannut, että niiden seurassa en tunne enää tuota pelkoa. Mun ei tee mieli juosta karkuun, vaan napata se söpöläinen syliin ja olla siinä hetkessä. Ison koiran hoitajaa musta ei ikinä voisi tulla, mutta lähivuosien aikana olen huomannut, että mä todella rakastan pienempiä koiria.
Ennen kuin tästä mieli pahoitetaan niin kyllä, matkustelen todella paljon. Jollain tuurilla mun naapurissa asuu kuitenkin hyvä ystäväni, josta tulisi koirani kummitäti(<3) ja tietäisin, että hänellä olisi siellä hyvä ja turvallinen olo. En voisi edes harkita koiran hankkimista, jos en olisi varma siitä, mihin voisin sen aina silloin viedä, kun en itse ole maisemissa.
Ehkä mä tyhjennän kirjaston koirakirjoista ja googlailen illat koiranhoito-ohjeita, niin joku päivä pystyn koiran ottamaan. Nyt iloitsen siitä, että olen selvinnyt koirapelosta pienempiä koiria kohtaan.
Onko täällä muita koirapelkoisia..?
xo Sar