Tänään vietin aivan tavallista arkipäivää hyvällä fiiliksellä, kun hetken mielijohteesta avasin pitkästä aikaa Twitterin, josta mulla ei ole lainkaan ilmoituksia päällä puhelimessani.

Ei, emme ole Roopen kanssa joka tunti tekemisissä, joten en tiennyt, millainen show siellä minua odotti. En ole laittanut poikaystävääni asialle, mutta täytyy sanoa, että olen äärimmäisen kiitollinen hänelle, kun huomasin, miten hän minua siellä oli puolustanut. Tämä selvennyksenä siis niille ihmisille, jotka luulivat minun laittaneen mieheni asialle.

Mitä Iikka Kiveen tulee, niin en tiedä/tunne koko tyyppiä. Hän oli jostain syystä halunnut ottaa minut pilkan kohteeksi ja twiitti kuului näin: ”Olen varmaankin vähän ilkeä ajatellessani näin. Mutta kun näen Miss Suomen kääntelemässä Onnenpyörän laattoja ja kävelemässä edestakaisin sanomatta mitään, tulee väkisinkin mieleen, että siinä on kerrankin löydetty titteliä ja osaamista vastaava työ.”

Ihminen, joka tuskin millään tavalla tietää, millainen ihminen mä olen tai mitä mä elämässäni teen, haluaa pönkittää mut täydellisen alas. Kun kävelen edestakasin ja olen hiljaa, tämä vastaa Iikka Kiven mukaan minun osaamistani. Huomatessaan sen, että twiitti olikin ehkä vähän mauton, yrittää hän puhua itsensä tilanteesta pois sanomalla, ettei puhunut siinä Sara Siepistä. Hän jatkoi selitystään sillä, että kritiikki oli enemmänkin yleisesti tarkoitettu koko Miss Suomi -organisaatiota kohtaan. Vaikka tarkoitusperä olisikin ollut tuo, joka tapauksessa sekin on todella törkeästi sanottu. Miten selität sen, että esimerkiksi Shirly Karvinen juontaa tällä hetkellä SuomiRockin aamulähetyksiä, Viivi Pumpanen säteilee hienosti Maikkarin isoimmissa ohjelmissa, Susanna Laine vetää valtavia katsojalukuja keräävää Puoli seitsemän -ohjelmaa ja mm. Karita Tykkä on omalla alallaan erittäin menestyvä. Nämä ovat täydellisen hyviä syitä sanoa, että misseillä on todellakin muutakin osaamista kuin sipsutella ympäriinsä. Oikeaa feminismiä olisi se, että tuetaan naisia, oli niiden uravalinta mikä tahansa.

Ymmärrän, että toimenkuva, jonka Onnenpyörä naisesiintyjälle tarjoaa on monien mielestä vanhanaikainen. Itseäni asemani ohjelmassa ei kuitenkaan ole ahdistanut lainkaan, vaan ainoat, jotka siitä ovat puolestani pahoittaneet mielensä ovat Iikka Kiven kaltaiset twitteristit. Uskon, että Iikka on vilpittömästi ajatellut olevansa hyvien puolella, kun twiittasi, että sanattomana sipsuttelu on osaamistasoani vastaavaa hommaa. Tällä kertaa kuitenkin rakenteidenvastaiseksi tarkoitettu kannanotto meni vahvasti henkilöön.

Kuva: Jouni Harala/Me Naiset

xo Sar

En olisi ikinä voinut kuvitella sanovani tätä ääneen, mutta kyllä, minulla, Sara Siepillä, on jäätävän iso koirakuume. Siis sellainen koirakuume, että voisin heti huomenna lähteä hakemaan jotain söpöä pentua vaikka tuhannen kilometrin päästä ja se olisi todellakin mulle kaikki kaikessa. Pitäisin siitä hyvää huolta, paijaisin, leikkisin ja pussailisin. Se olisi varmasti yksi elämäni parhaimpia hankintoja.

Tätä kaikkea varjostaa tietysti se, että en ole todellakaan varma, osaanko olla koiran kanssa. Mitä jos epäonnistun ja koira ei tykkääkään minusta? En edes tiedä, mitä ne syö ja kuinka useasti. Kuinka monta kertaa niitä pitää käyttää päivän aikana ulkona ja miten ne reagoi muihin koiriin? Kuinka usein koiraa kuuluu pestä ja miten siitä näkee, että sillä on kaikki hyvin?

Kuten huomaatte, mulla ei ole oikeastaan minkäänlaista kokemusta koirista. Oon elänyt elämäni tähän asti aikalailla koirattomassa ympäristössä, eikä meillä ole kotonakaan ollut yhtäkään koiraa (ellei yhtä söpöä kummitätini koiraa lasketa mukaan, joka kävi meillä ehkä neljä kertaa vuodessa ja syötin sille salaa aina ruokaa).

Tämän kaiken lisäksi oon vieläpä koirapelkoinen. Pienenä tyttönä lähdin polkemaan pyörälläni vähän kauemman naapurini luokse, jotka omistivat pari ajokoiraa. Ne olivat yleensä aina kiinni, joten sen takia uskalsin ajaa sinne yksin pyörällä. Isäni oli tietysti virittänyt pyörääni sellaisen pitkän viirin, joka sitten näkyi ihan joka paikkaan asti, tosin ei ehkä sinne Mount Everestille, mutta tiiätte kyllä. Jokainen sen kylän ihminen näki, missä se Sara oikein milläkin hetkellä pyöräili. Tämä kyseinen ajokoira näki myöskin, eikä jostain syystä sillä kyseisellä hetkellä ollutkaan siinä tutussa hihnassa kiinni. Hän tuli kovalla vauhdilla mutkan takaa pyöräni päälle ja kaatoi minut maahan. Ei hän onneksi enää sen jälkeen mitään pahaa tehnyt, haisteli ja vähän kuonollansa töni minua. Mutta arvaatteko, millaiset traumat tämä kokemus jätti 7-vuotiaalle tytölle, jolla ei ollut muutenkaan mitään kokemusta koirista? Vielä tänäkin päivänä hyppään samantien toiselle puolelle katua, jos vastaan tulee yli polven korkuinen koira.

Kuvat: Laura Karppanen

Aikuisiällä oon saanut tuntumaa pienempiin koiriin, sillä muutamalla ystävälläni sellainen on. Oon huomannut, että niiden seurassa en tunne enää tuota pelkoa. Mun ei tee mieli juosta karkuun, vaan napata se söpöläinen syliin ja olla siinä hetkessä. Ison koiran hoitajaa musta ei ikinä voisi tulla, mutta lähivuosien aikana olen huomannut, että mä todella rakastan pienempiä koiria.

Ennen kuin tästä mieli pahoitetaan niin kyllä, matkustelen todella paljon. Jollain tuurilla mun naapurissa asuu kuitenkin hyvä ystäväni, josta tulisi koirani kummitäti(<3) ja tietäisin, että hänellä olisi siellä hyvä ja turvallinen olo. En voisi edes harkita koiran hankkimista, jos en olisi varma siitä, mihin voisin sen aina silloin viedä, kun en itse ole maisemissa.

Ehkä mä tyhjennän kirjaston koirakirjoista ja googlailen illat koiranhoito-ohjeita, niin joku päivä pystyn koiran ottamaan. Nyt iloitsen siitä, että olen selvinnyt koirapelosta pienempiä koiria kohtaan.

Onko täällä muita koirapelkoisia..?

xo Sar

 

Kun viikon ainoa aktiviteetti on ollut tunnin mittainen shakkipeli lähikuppilassa, olen valmis vaikka huomenna Vegasiin tunnin varoitusajalla. (Ja kaikista mahdollisista paikoista tuli sitten se Vegas mieleen – apua. Näin saramaisesti tämäkin päähänpisto vaatii varmaan sen toteuttamisen ennen kuin saan sen pois mielestäni.)

Oon ollut tämän viikon kipeänä kotosalla. Kaikista muista kerroista poiketen ajattelin kerrankin, että hoidan itseni kunnolla kuntoon ennen kuin höntyilen edes tohon lähikauppaan tekemään minkäänlaisia heräteostoksia näissä pienissä kuumehöyryissä. Seinät ovat kirjaimellisesti melkein kaatuneet päälle, mutta ai että sitä taas osaa arvostaa sellaista normaalia olotilaa, kun on energiaa ja mielenkiintoa tehdä muutakin kuin nököttää sohvan nurkassa selaten Facebookia ja Instagram-feediä vuoron perään, ja ihmetellä minuutin välein, miksi jengi ei voi päivittää enemmän stooreja.

Tällä viikolla elämässäni ei ole kirjaimellisti tapahtunut yhtään mitään. Lukuunottamatta sitä, että olen melkein käynyt koko Wolt-ravintolalistan läpi aina sieltä Japanista sinne Nepaliin asti.

Wolt-kuskien lisäksi tästä viikosta olen erityisen kiitollinen poikaystävälleni, joka on armollisesti jaksanut kuunnella valitustani huonosta olostani kertaakaan hermojaan menettämättä. Ja tätä kirjoittaessani mietin, miksi sitä huonoa oloa ylipäätään pitää edes valittaa ääneen, kun se ihminen näkee kyllä kilometrienkin päähän, että muijalla ei oo nyt kaikki Marabou-palat levyssä. Ihmisen mieli on välillä kummallinen.

Mutta kiitos kysymästä, tällä hetkellä voin hyvin ja huomenna ajattelin suunnata postilaatikkoa pidemmälle, sillä olo tuntuu jo paljon paremmalta.

Jos teillä on vielä perjantai-illan pläänit auki, niin lämmin suositus Tavastian suuntaan. Siellä esiintyy Koirat klo 21.30. Allekirjoittanut on mm. löytänyt sieltä parhaan tyypin elämäänsä. Älkää samaa silti ottako!

Jos tästä viikosta saa jotain positiivista hakea, niin tämän takin saa pakata laatikkoon odottamaan niitä kylmempiä ilmoja, eli palataanpa tähän takkiin sitten heti elokuun alussa jo.

Kuvat: Laura Karppanen

Parasta viikonloppua. (Hullua toivottaa sitä taas, kun vastahan se oli!)

xo Sar